Uusliberalismin vanhaa ja tuttua kaavaa noudattaen Petteri Orpon porvarihallituksen talouspolitiikalla on kaksi painopistettä: työttömyysturvan ja muiden tulonsiirtojen leikkaaminen ja palkansaajien aseman yksipuolinen heikentäminen niin sanotuilla työmarkkinauudistuksilla. Ensin mainittuja toimenpiteitä hallitus perustelee niiden myönteisillä työllisyysvaikutuksilla, jälkimmäisiä taas työn tuottavuuden kohentamisella. Kumpikaan perustelu ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua.
Mitä tulee työttömyysturvan ja asumistuen leikkauksiin, niiden oletetut myönteiset vaikutukset työllisyyteen perustuvat yksinomaan valtiovarainministeriön niin sanottuihin vaikuttavuusarvioihin. Näitä vaikuttavuusarvioita hallitus onkin toistuvasti esittänyt ikään kuin ne olisivat kiveen hakattuja, absoluuttisia ja lopullisia totuuksia. Tämä on kuitenkin varsin kaukana totuudesta.
Todellisuudessa valtiovarainministeriön vaikuttavuusarviot ovat nimittäin vain ennusteita, ja kuten kaikkiin talousennusteisiin, niihin liittyy melkoisesti epävarmuutta. Vaikuttavuusarvioihin liittyvää epävarmuutta lisää vielä entisestään se, että ne perustuvat vahvasti yksinkertaistettuihin matemaattisiin malleihin, joissa tarkastellaan yhtä muuttujaa – esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamista – kerrallaan ottamatta lainkaan huomioon esimerkiksi työvoiman kysyntään vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi matemaattisten mallien avulla on mahdollista arvioida ainoastaan sellaisia työllisyyspoliittisia toimenpiteitä, jotka ovat mitattavissa ja ilmaistavissa numeroin. Näin ollen niillä ei ole mahdollista arvioida ”pehmeiden” työllisyystoimenpiteiden, kuten työnvälityksen tehostamisen, vaikutuksia työllisyyteen, vaikka nämä voivat muista maista saatujen kokemusten perusteella olla hyvinkin merkittäviä. Juuri tehokas työnvälitys, jolla on riittävät henkilöstöresurssit, on esimerkiksi yksi Tanskan menestyksekkään työllisyyspolitiikan kulmakivistä.
Valtiovarainministeriön virkamiesten puolustukseksi on sanottava, että he kyllä ovat tietoisia vaikuttavuusarvioiden rajoituksista. Siksi vaikuttavuusarvioissa ei esimerkiksi oteta kantaa siihen, millaisella aikavälillä arvioidut työllisyysvaikutukset tulevat toteutumaan. Tämän hetken talouspoliittisessa keskustelussa ei tällaisia pikku yksityiskohtia kuitenkaan huomioida, vaan hallitus käyttää häikäilemättä vaikuttavuusarvioita ”tieteellisenä” perusteluna köyhiä entisestäänkin kurjistavalle politiikalleen.
Vähintään yhtä huteralla pohjalla ovat hallituksen väitteet työmarkkinauudistusten myönteisistä vaikutuksista työn tuottavuuteen. Vaikuttaakin siltä, ettei sen enempää hallituksella kuin sen takapiruilla EK:ssa ja Suomen Yrittäjissä ole selkeää käsitystä siitä, mitä tuottavuudella oikein tarkoitetaan. Siksi lyhyt kertaus saattaa olla paikallaan.
Vaikuttaakin siltä, ettei sen enempää hallituksella kuin sen takapiruilla EK:ssa ja Suomen Yrittäjissä ole selkeää käsitystä siitä, mitä tuottavuudella oikein tarkoitetaan.
Työn tuottavuudella tarkoitetaan tuotannossa syntyvää jalostusarvoa suhteessa työpanokseen, joka mitataan joko työntekijöiden tai tehtyjen työtuntien määrällä. Jalostusarvo on puolestaan valmiin tuotteen hinta vähennettynä sen valmistukseen käytettyjen raaka-aineiden, puolivalmisteiden ja energian kustannuksilla. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mitä korkeampi jalostusarvo on suhteessa työpanokseen – siis mitä korkeampi on työn tuottavuus – sitä korkeampaa palkkaa on mahdollista maksaa työntekijöille, joten tältä osin työn tuottavuuden parantaminen on kaikin puolin kannatettava tavoite. Mutta miten työn tuottavuutta voi sitten käytännössä parantaa?
Ensinnäkin tuottavuutta parantaa se, että valmiista tuotteista onnistuu saamaan entistä korkeamman hinnan ilman, että tuotantokustannukset nousevat samassa suhteessa. Tämä kuitenkin edellyttää, että tuotteet erottuvat jollain tavalla kilpailijoiden vastaavista tuotteista. Esimerkiksi luomuelintarvikkeet tai merkkivaatteet ovat sellaisia tuotteita, joista jotkut kuluttajat ovat valmiita maksamaan hieman, tai joissakin tapauksissa aika paljonkin, ylimääräistä. Toiseksi tuottavuutta voi nostaa tuotannossa tarvittavan työvoiman määrää vähentämällä, esimerkiksi tuotanto automatisoimalla. Tämä on kuitenkin varsin kaksipiippuinen tapa parantaa tuottavuutta, koska se yleensä lisää työttömyyttä ainakin lyhyellä aikavälillä. Kolmas tapa tuottavuuden kohentamiseksi on raaka-aineiden, puolivalmisteiden ja energian käytön tehostaminen tuotantokustannusten vähentämiseksi.
Yhteistä kaikille näille keinoille tuottavuuden parantamiseksi on se, että ne ovat viime kädessä kiinni yrityksissä tehtävistä päätöksistä. Talouspolitiikka voi toki tarjota vetoapua esimerkiksi energiatehokkuutta parantavia investointeja tukemalla, mutta päävastuu tuottavuuden nostamisesta on silti yksittäisillä yrityksillä.
On myös harvinaisen selvää, ettei hallituksen työmarkkinauudistuksilla ole mitään tekemistä tuottavuuden kanssa. Aivan kuten työttömyysturvan ja asumistuen leikkausten kohdalla, kyse on työnantajien asemaa vahvistavista ja palkansaajien asemaa vastaavasti heikentävistä ideologisista valinnoista. Tai, toisin ilmaistuna, luokkasodasta ylhäältä alaspäin.
Kauppatieteiden tohtori, talouskolumnisti ja tietokirjailija.