Viimeinen sana
Kannattaa aika tarkkaan katsoa, missä pöytäseurueessa istuu, kun puhutaan internetin hyödyistä ja haitoista. Turpiin saattaa tulla sekä intohimoisten entusiastien että jyrkkien vastustajien suunnalta. Koska en toivo kumpaakaan, marssitan estradille amerikkalaisen tietokirjailijan Nicholas Carrin, joka on nettiin kriittisesti suhtautuva tietokonefriikki.
Hänen viime vuoden lopulla suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita 2010) verrataan netin aikakautta gutenbergiläisen kirjapainotaidon tuomaan sivistykselliseen murrokseen. Ihmiskunta elää nyt suunnanvaihdoksen aikaa.
Sen sijaan, että tyytyisimme vain toteamaan ja hyväksymään tietokoneiden meille suomat hyödyt, meidän pitäisi uskaltaa myös puhua etiikasta. Teknologiassa uudistusten kehittäjiä kiinnostaa ennen kaikkea välitön hyöty, eivät muut vaikutukset – varsinkaan negatiiviset, Carr muistuttaa.
Sosiaalisessa verkostossa oleminen vaatii jatkuvaa kiinnittymistä koneeseen, oman olemisen päivittämistä.
On tajuttava, että sen lisäksi, että tietokoneet muuttavat elämisen käytäntöjä, ne myös muuttavat aivojen tapaa ja kykyä ottaa vastaan tietoa. Tietokone on uusi työkalu, jonka käyttö vaatii toisenlaista otetta. Kuka voi kieltää kellon tai kartan keksimisen merkityksen, kysyy Carr. Kartta helpotti esi-isien kykyä liikkua uusilla alueilla. Ihmisen elinpiiri laajeni sekä hyvässä että pahassa. Samalla esi-isä kuitenkin menetti otteensa maastoon ja sen ymmärtämiseen. Tämä muutti myös aivojen hahmottamiskykyä.
Kirjan lukeminen oli aikoinaan ”luonnoton prosessi”. Se vaati pitkää keskittymistä liikkumattomaan esineeseen ja tämä mullisti ajattelun. Jotta olisi pystynyt saamaan jotain irti lukemastaan, oli pystyttävä yhdistämään asioita, analysoimaan ja oivaltamaan. Tapahtui siirtymä kirjan teknologiaan, kuten Carr varhaista länsimaisen mielen kehitystä kutsuu.
Mutta mitä tapahtuu nyt?
Kirjan sanat kietoutuvat verkon tarjoamiin häiriötekijöihin, muotoilee Carr. Tällä hän tarkoittaa sitä, että internetin suoma monipuolinen sisältö tekee vaikeaksi keskittyä pitkään, yhtäjaksoiseen tekstiin. Linkit, saapuva sähköposti, blogit ja päivitykset herpaannuttavat jatkuvasti keskittymisen. Netin moninaiset polut heittelevät käyttäjää edestakaisin: nopeita klikkauksia, silmäyksiä, vilkaisuja. Carrin mukaan internetin älyllinen ympäristö on kuin lukisi yhtä aikaa kirjaa ja ratkaisisi sanaristikkoa.
Carr kuvaa nettiä rakenteeltaan huomion hajauttavaksi koneeksi. Loputtomat keskeytykset pirstaloivat ajatuksia, heikentävät muistia ja aiheuttavat kireyttä ja hermostuneisuutta. Ja tässä on se järisyttävä muutos, jota Carr kirjallaan haluaa yleisesti pohdittavan. Vaikka netin kautta onkin nyt mahdollista saada nopeasti ja kätevästi mielettömät määrät informaatiota, emme kohta osaa sitä jalostaa ja käyttää, koska eväämme syvälliseen tiedon hyödyntämiseen vähenevät.
Jo kirjan teknologia antoi mahdollisuuden olla pänttäämättä tietoa muistiin, mutta verkko suo sen moninkertaisesti. On turha ajatella, että tämä kuitenkaan vapauttaisi aivoissa tilaa johonkin muuhun. Carr ei esimerkiksi yhdy väitteeseen, että kun ihminen vapautuu muistamisen työstä, hänelle jää enemmän aikaa luovaan työhön. Verkko rasittaa vain työmuistia, mutta jotta sillä olisi merkitystä pitkäkestoiseen, assosiaatioita luovaan ajatteluun vaaditaan ponnistelua, toistoa ja vahvaa keskittymistä – ja sitä ei synny pelkillä klikkauksilla.
On aika siirtyä scifin puolelle.
Ensiksi: Se, että jatkuvasti olemme kiinni verkossa saadaksemme joko tietoa tai ollaksemme yhteydessä muihin ihmisiin, ei välttämättä olekaan meidän päätäntävallassamme, vaikka niin kuvittelemme. Sosiaalisessa verkostossa oleminen vaatii jatkuvaa kiinnittymistä koneeseen, oman olemisen päivittämistä. Näin kone ei enää palvele ihmistä, vaan ihmisestä on tullut oleellinen osa sitä.
Toiseksi: Verkon aiheuttama pirstoutuneisuus ei luo pohjaa syvälliselle mielelle, joka on empatian ja myötätunnon perusta. Carrin mukaan alkaa ”ihmisyyden ja inhimillisyyden hidas eroosio”. Kaikki eivät huolestu tästäkään. Kirjan esimerkissä amerikkalaisjournalisti iloitsee siitä, että samalla kun menetämme kyvyn keskittyä johonkin pitkäjänteiseen asiaan, saamme tilalle ”taidon käydä 34 eri keskustelua samanaikaisesti kuudessa eri mediassa”.
No, sitähän tässä on odotettukin!