Janne Seppänen
Professori, pitkän linjan mediatutkija.
Eläköityi Tampereen yliopiston palveluksesta vuonna 2023
Mittava uran journalismin, valokuvan ja mediayhteiskunnan tutkimuksessa.
Tunnetuimpia teoksia: Katseen voima ja yhdessä professori Esa Väliverrosen kanssa kirjoitettu Mediayhteiskunta.
Yhteiskuntamme muuttuu koko ajan visuaalisemmaksi. Ihmiskunta ottaa noin tuhat miljardia valokuvaa vuodessa. Se on joka tunti enemmän kuin koko 1800-luvulla yhteensä. Kuva ja video ovat arkipäivää sekä viestinnässä, journalismissa että ihmisten keskinäisessä viestinnässä. Mitä tämä muutos tarkoittaa yhteiskunnalle, Janne Seppänen?
Vaikea kysymys. Kun sanomme elävämme visuaalista aikakautta, mitä oikeastaan tarkoitamme? Tarkoittaako se sitä, että käyttäisimme silmiämme enemmän kuin ihmiset 1800-luvun alkupuolella? Tuskin.
Kun puhutaan visuaalisesta aikakaudesta, viitataan ennen kaikkea siihen, että kuvallisten esitysten ja teknologioiden määrä on lisääntynyt valtavasti. Elämme kuvallisuuden aikakautta, ja nykyistä yhteiskuntaa voisi varmaan luonnehtia kamerayhteiskunnaksi. Mobiililaitteen kamera on eräänlainen kansalaisen perusvaruste, joka kytkeytyy erilaisiin sovelluksiin ja alustoihin. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi ihmisten katseiden varaan rakentuva suora vuorovaikutus on mitenkään lisääntynyt.
Keskustelemme visuaalisuudesta myös enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja pidämme sitä merkityksellisenä. Mitä se tietysti onkin.
Samalla elämme aikaa, jolloin kriittinen huomio jostain visuaalisesta esityksestä tulkitaan hyvin helposti haluksi sensuroida koko esitys. Tämä tuli masentavan selvästi esiin Katariina Sourin Lux Helsinki -teoksesta käydyssä hysteerisessä debatissa.
Eloise Hendy kirjoitti Vicessä viime marraskuussa kaksivuotiaasta lapsesta, joka näki perhosen ikkunan takana. Lapsi kurotti ikkunaa kohti etusormella ja peukalolla, ja teki sormillaan eleen, joka muistutti käänteistä nipistystä. Hendy kirjoittaa, että lapsi yritti ”zoomata” perhoseen, kuvitellen että ikkuna tai jopa todellisuus oli yksi iso ruutu.
Upea ja tavattoman moniulotteinen esimerkki! Se kertoo osaltaan, miten näkeminen, ruumis ja teknologiat kytkeytyvät toisiinsa. Lapsen keho oli sopeutunut tabletin katsomiseen, ja tätä hän yritti sitten soveltaa varmaan kaikkiin mahdollisiin “screeneihin”. Esimerkki herättää tietenkin laajemman kysymyksen siitä, miten teknologiat asettuvat osaksi ruumistamme. Vaikka esimerkki on omalla tavallaan hauska, siinä on myös jotain hieman kammottavaa.
Visuaalisuuteen liittyy myös lähes absoluuttinen näkyvyys. Valvontakameroita on joka puolella ja esimerkiksi kaupunkitilassa olemme lähes koko tarkkailtavissa. Näkyvyys on siis ansa. Toisaalta me pystymme nykyään itse tuottamaan mobiililaitteiden ja sosiaalisen median avulla kuvia lähes kaikista tilanteista. Näkyvyys on siis myös mahdollisuus. Tämä ansan ja mahdollisuuden dynamiikka on poliittisesti merkittävä asia.
Esimerkiksi mielenosoituksissa tapahtumat tallentuvat satojen kameroiden muistikorteille. Kuvat mahdollistavat niin ihmisten tunnistamisen ja valvonnan kuin omaehtoisen näkyvyyden tuottamisen. Olemme tekemisissä hyvin perinteisen vallan problematiikan kanssa: kuka pääsee määrittelemään näkyvän ja näkymättömän rajoja? Millaisen ja kenen tarjoaman kuvaston varaan tulkintamme yhteiskunnasta nojautuu?
Visuaalisuus on myös manipuloitavissa. Tekoälyn avulla voidaan tuottaa helposti ja nopeasti uskottavan näköisiä kuvia tilanteista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Ei voi enää uskoa näkemäänsä, mutta onko tässä kuitenkaan mitään uutta?
Ei se tietenkään ole uusi ilmiö. Valokuvahuijauksia on tehty yhtä kauan kuin valokuvia. Toki teknologia valokuvilta näyttävien mutta täysin synteettisten kuvien tuottamiseen on nykyään erinomaisen kehittynyttä. Fotorealistiset mutta täysin synteettiset kuvat, deepfake-videot ja tekoälyllä rakennetut kollaasit ovat osa mediatodellisuutta.
Asetelmaan liittyy kuitenkin ongelmallinen ajatus siitä, että perinteinen fotokemiallinen valokuva edustaa nykyään sellaista aitoutta ja autenttisuutta, mitä digitaaliset ja synteettiset kuvat eivät. Silloin ollaan tilanteessa, jossa vanhan autenttisuus otetaan annettuna, vaikka sekin pitäisi kyseenalaistaa.
Suomessa journalistit ovat ylpeitä puolueettomuudestaan ja objektiivisuudestaan. Voiko kuva olla kuitenkaan koskaan täysin objektiivista faktaa?
Esimerkiksi journalistinen kuva on aina valintojen tulos. Se otetaan jostain kulmasta, sitä rajataan ja käsitellään tiettyjen normien mukaan. Tämä ei sinällään ole mikään ongelma. Varsinainen ongelma on se, jos ei samalla mietitä, millaisia merkityksiä kuviin rakentuu rutiininomaisenkin editoinnin seurauksena. Merkitysten arviointi on jatkuva prosessi.
Ajattelen, että nämä ovat sellaisia asioita, joissa pitää aina esittää ne peruskysymykset: miksi tämä on tehty, miksi tämä näkökulma on valittu, minkälaisessa kontekstissa se esitetään ja mikä tämän tarkoitus on.
Lukutaito heikkenee Suomessa, kuten Pisa-tuloksista saamme murheellisina lukea. Jo edellisessä Pisa-tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaisista pojista 63 prosenttia lukee vain, jos on pakko . Nuoret etsivät tietoa mieluummin esimerkiksi videoista kuin kirjoitetusta tekstistä. Mitä tämä tarkoittaa median ja journalismin näkökulmasta?
Haen itsekin tietoa videoista. Ne ovat erinomaisia välineitä vaikkapa musiikin itseopiskelussa. On upeaa opetella jokin kitarariffi, kun ohjausta saa sen alkuperäiseltä soittajalta.
Mutta tiedon hakeminen videoista ei tietenkään murenna perinteisen lukutaidon merkitystä. Esimerkiksi kuvien yhteiskunnalliset merkitykset eivät avaudu vain kuvia tuijottamalla. Pitää lukea tekstejä, joissa avataan sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jonka osaksi visuaaliset esitykset asettuvat. Visuaalisuus sinällään ei vapauta mistään. Päinvastoin, se antaa entistä vahvemman velvoitteen lukea.
Sanon tämän aika kategorisesti: on luettava ja ymmärrettävä tekstejä, jotta voi ymmärtää kuvallisuutta. Tästäkin näkökulmasta lukutaidon rappeutuminen on todella ikävä asia.
Eli jotta voimme tulla hyviksi kuvien katselijoiksi, meidän pitää olla myös hyviä tekstien lukijoita.
Se on ehdoton edellytys.
Kuva tulevaisuudesta, jossa lukutaito heikkenee, on pelottava. Politiikan tasolla keskustelu lukemisen vähenemisestä pelkistyy helposti syyttelyksi. On ratkaisevaa, millä tavalla oppimistulosten heikkeneminen politisoituu. Pyritäänkö asiat ratkaisemaan autoritaarisesti tuomalla kouluun ja samalla koko yhteiskuntaan lisää kuria?
Journalismin kannattaisi oikeasti kaivaa esiin niitä asioita, mitä tässä maassa oikein tapahtui silloin 2000-luvun alissa, kun ryhdyttiin rakentamaan näitä uusia digipainotteisia opetussuunnitelmia. Sitäkin on syytä perata auki, mitä tapahtui, kun lähdettiin sellaisen oppilaslähtöisyyden tielle, jossa opettajan auktoriteetti on sulanut.
Mikä on tämän päivän suurin haaste suomalaiselle journalismille?
Suurinta on hankala nimetä. Yhden haasteen muodostaa huomiotalous. Uutismedia ja journalismi joutuvat kilpailemaan ihmisten mielenkiinnosta. On kiinnostavaa nähdä, miten journalismi pärjää tässä kilpailussa.
Oman haasteensa muodostaa sekin, että aika iso joukko ihmisiä ei edes halua tietää, mikä on totta ja mikä on valhetta. En tiedä, onko se enemmän journalistinen vai poliittinen haaste – luultavasti kumpaakin – mutta se on joka tapauksessa ongelma, jonka journalismi joutuu kohtaamaan. Voikin kysyä, pystyykö journalismi omilla keinoillaan vaikuttamaan tilanteeseen, jos ihmiset eivät välttämättä halua enää lukea journalismia vaan jotain muuta.
Ihmiset valitsevat mieluummin joko tietämättömyyden tai lohdullisen kuvitelman sen sijaan, että kohtaisivat todellisuuden?
Ikävän usein juuri näin.
Kolmas haaste liittyy politiikan journalismiin. Siinä pyörii päivänpolitiikan seurantasykli, jossa uutisoidaan eduskunnan, hallituksen ja virkakunnan työskentelystä. Kuinka hyvin journalismi tavoittaa päivänpolitiikan rinnalla tai sen alla kulkevaa laajempaa politisoitumista tai yhteiskunnan muutosta?
Tämä kysymys heräsi minulla ja varmasti monilla muillakin kevään 2023 aikana. Karkeasti sanottuna politiikan journalismi epäonnistui aika pahasti eduskuntavaalien ja hallitusneuvottelujen raportoinnissa. Ei kyetty näkemään erittäin vahvoja poliittisia jännitteitä, jotka olivat kesällä johtaa hallituksen kaatumiseen.
Varsinainen dynamiitti pakattiin huomaamatta arvokysymykset-nimiseen kaatoluokkaan. Arvoista puhuttiin, mutta niiden poliittista voimaa ei analysoitu sen tarkemmin. Keskityttiin iänikuiseen talouteen ja bensan hintaan.
Kesällä koko homma sitten räjähti käsiin, ja journalismi alkoi vihdoin penkoa kunnolla ministereiden rasismikytkentöjä. Todellisuudessa rasismi muodosti vain osan laajempaan poliittista asetelmaa, jossa oli kysymys ihmisarvosta, etiikasta ja koko yhteiskunnasta. Kesän mielenosoituksissa ei siis ollut kyse vain rasismista vaan suomalaisen yhteiskunnan poliittisesta suunnasta. Koko tämä problematiikka oli läsnä jo eduskuntavaaleissa ja tietenkin hallitusneuvotteluissa.
Sen takia onkin kiinnostavaa, mitä tapahtui kun eduskunta antoi syyskuussa hallitukselle luottamuslauseen rasismitiedonannon käsittelyn yhteydessä. Uutisointi rasismista ja arvoista loppui kuin seinään. Mitä silloin oikeastaan tapahtui? Saiko journalismi eduskunnalta turpaansa ja muuttui varovaisemmaksi? Legitimoituiko rasismi entistä vahvemmin osaksi suomalaista yhteiskuntaa?
Tähän problematiikkaan liittyy viimeinen iso haaste. Monet ovat huomanneet, että radikaalioikeisto rakentaa hyvin tietoisesti journalismista poliittista vastustajaa. Journalisteja myös uhkaillaan ja maalitetaan.
Asetelmaan on äärimmäisen vaikea vastata millään tavalla. Toki journalistien työhyvinvoinnista pyritään pitämään huolta monissa toimituksissa. En näe ongelmaan mitään patenttiratkaisua. Ehkäpä journalismi voisi selkeämmin tehdä tilanteen yleisöilleen näkyväksi ja kertoa, millaista peliä se yritetään nyt saada pelaamaan.
Journalismi joutuu kuitenkin nämä haasteet jollain tavalla ratkaisemaan.
Ne ovat olemassa olevia tosiasioita, joita toimituksissa pohditaan varmaan paljon.
Kaiken keskellä on tietenkin tärkeää, että journalismi pitää kiinni etiikastaan ja periaatteistaan, jotka on erinomaisesti kirjattu Journalistin ohjeisiin. Journalismin tehtävä on kertoa ihmisille tosiasioita mahdollisimman selkeästi ja luotettavasti. Niin ongelmallista ja haasteellista kuin se nykyään onkin, mitään muuta ei ole.
Janne Seppänen
Professori, pitkän linjan mediatutkija.
Eläköityi Tampereen yliopiston palveluksesta vuonna 2023
Mittava uran journalismin, valokuvan ja mediayhteiskunnan tutkimuksessa.
Tunnetuimpia teoksia: Katseen voima ja yhdessä professori Esa Väliverrosen kanssa kirjoitettu Mediayhteiskunta.