Sosiaalityö siirtyi terapiayhteiskuntaan – Menikö jo liikaa tunteisiin?

Modernin sosiaalityön juuret ovat kirkon piirissä tehdyssä hyväntekeväisyystyössä. Etenkin 1800-luvulta lähtien tätä täydensivät porvarillisten naisyhdistysten keräykset ja kuntien sosiaalikassat, joilla muun muassa ylläpidettiin vaivaistaloja. Toiminnalle oli ominaista avun ehdollisuus ja sen saajien kontrolli, joka ulottui perhesuhteisiin, poliittisiin oikeuksiin ja moraaliseen kelpoisuuteen. Taustalla oli oletus luokkaerojen biologisesta perustasta: köyhien ajateltiin olevan köyhiä heikkojen perinnöllisten ominaisuuksiensa vuoksi.

Viimeistään 1960-luvulla sosiaalityön valtavirtaan murtautui virtauksia, jotka korostivat sosiaalisten ongelmien rakenteellista luonnetta, yksilöiden autonomiaa ja yhteisöjen merkitystä. Siinä missä aikaisemmin sosiaalityön tehtävänä oli ollut valvoa ja sopeuttaa, uusi sosiaalityö etsi välineitä, joilla köyhät ja marginalisoidut voisivat vastustaa heitä alistavia rakenteita. Perintötekijöiden sijaan sosioekonomisia eroja alettiin selittää eriarvoisuutta tuottavista ja ylläpitävistä mekanismeista käsin.

Samaan aikaan alettiin kuitenkin jo yliopistojen filosofian ja psykologian laitoksilla puhua ”affektiivisesta käänteestä”. 1970-luvulta lähtien tuntemisen, tuntumisen ja kokemisen teemat ovat levinneet yhä laajemmalle akateemiseen maailmaan. Tunnepuheesta ja tunteiden odotuksenmukaisesta esittämisestä on tullut keskeinen osa myös julkista keskustelua. Ilmiön yhteydessä on käytetty muun muassa käsitteitä elämysyhteiskunta ja terapiakulttuuri.

Terapiayhteiskunnan käsitteellä kuvaan ilmiötä, jossa psykologian lähestymistapa ja kieli ovat valuneet mielenterveyskysymysten yli kulttuurisesti hallitsevaan roolin. Niistä tulee elämän arkisia tilanteita jäsentävä viitekehys myös alueilla, joihin niitä ei perinteisesti ole liitetty. Terapiayhteiskunnassa arvostetaan pyrkimyksiä henkiseen kasvuun, emotionaaliseen hyvinvointiin ja yleiseen elämäntyytyväisyyteen terapiasta tuttujen välineiden avulla. Oletuksena on, että yksilöillä on kyky ja vastuu sitoutua terapeuttisiin prosesseihin ja jatkuvaan oman emotionaalisen kunnon tarkkailuun.

Terapiayhteiskuntaa on arvosteltu kirjallisuudessa monesta suunnasta. Tämän tekstin kannalta olennaisin kritiikki liittyy hyvinvoinnin tuotteistumiseen ja rakenteelliseen sokeuteen. Kun sosiaaliset ongelmat mielletään ensisijaisesti yksilön persoonallisuuteen liittyviksi haasteiksi, menetetään samalla linkki yhteiskunnallisen ja yksilöllisen väliltä, siis myös kansalaisuuden ja politiikan käsitteet. Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset tunnistavat köyhyyden ja rasismin kaltaisia rakenteita ja arvioivat voivansa vaikuttaa olosuhteisiinsa myös näitä rakenteita muuttamalla.

Väitettä terapiayhteiskunnan depolitisoivasta vaikutuksesta on myös kyseenalaistettu. Kun aikaisemmin yksityisen piiriin mielletyille tunteille ja kokemuksille on julkisessa puheessa annettu sanat ja oikeutus, on esiin noussut myös uudenlaisia poliittisia kysymyksiä. Toisen aallon feminismin slogan ”henkilökohtainen on poliittista” toimii samaan suuntaan. Yhdessä ne ovat antaneet äänen ja tilaa sellaiselle yksilölliselle kärsimykselle, jolta julkinen keskustelu oli aiemmin suljettu. Esimerkiksi lähisuhdeväkivallan ja raiskauksen kaltaiset teemat ovat nousseet agendalle tämän mahdollisuuden myötä.

Kysymys terapiayhteiskunnasta ei siis ole yksinkertainen. Siihen liittyy sekä yksilöiden toimijuutta vahvistavia että niitä estäviä puolia, politiikkaa mahdollistavia ja sitä tukahduttavia tekijöitä.

Viime vuosikymmeninä terapiayhteiskunta näyttää saaneen vahvan aseman myös sosiaalityössä. Se on hukuttanut vanhan perinteen hierarkkiset auttajat ja 1960-luvun emansipaatiohaaveet jonkinlaiseen terapiahattaraan, jossa ammattilaiset auttavat asiakkaitaan parempaan itsetuntemukseen, itsehoitoon ja rakentavaan vuorovaikutukseen.

Otan esimerkiksi sosiaalisen perhetyön. Sen tarkoituksena on tukea perheitä, joiden elämäntilanne esimerkiksi äkillisen sairauden tai kriisin vuoksi edellyttää ulkopuolista apua. Perhetyö sisältää laajan ja joustavan menetelmävalikoiman kotiavusta terapeuttiseen työskentelyyn. Silti kulloisetkin sosiaalityön taustateoriat ja viitekehykset ohjaavat turvautumaan joihinkin keinoihin ja työskentelytapoihin kerkeämmin kuin toisiin.

Väitän, että liian vahva terapiapainotus vie perhetyötä suuntaan, joka ei tunnista riittävästi ihmisten materiaaliseen selviytymiseen tai yhteiskunnalliseen valtaan liittyviä tekijöitä. Perustelen väitettäni käymällä läpi perhetyön keskeisiä teoreettisia ja menetelmällisiä käsitteitä.

Yhteenvetoni perustuu lähteisiin, joita ammattikorkeakoulu Laureassa käytetään perhetyön opintojen materiaaleina ja lukemistoina. Ne ovat pääosin viranomaisten, tutkijoiden ja alan suurten järjestöjen tuottamaa yleistajuista kirjallisuutta ja verkkosivuja.

Perhetyön kuumin käsite on systeeminen lähestymistapa. Siinä perhettä ja sen jäsenten välisiä suhteita tarkastellaan sosiaalisena järjestelmänä, minkä lisäksi perhe kokonaisuudessaan ja sen jokainen jäsen on suhteessa ympäristöönsä ja yhteiskuntaan. Ajatuksena on, että kaikki nämä sosiaaliset kytkökset vaikuttavat toisiinsa ja haluttu muutos edellyttää niiden tunnistamista.

Suomeen ollaan parhaillaan jalkauttamassa systeemisen perhetyön mallia. Se perustuu kolmeen elementtiin: perheen ja heidän elinympäristönsä vuorovaikutussuhteita korostava asiakastyö, lasten asioista vastaavista sosiaalityöntekijöistä ja muista ammattihenkilöistä koostuva taustatiimi sekä säännölliset viikkokokoukset, joissa asiakastapauksia reflektoidaan yhdessä tiimin kanssa.

Malliin on ladattu suuria odotuksia. Sen toivotaan lisäävän lasten, perheiden ja työntekijöiden hyvinvointia. Lisäksi sen pitäisi parantaa sosiaalityön johtamista ja resurssointia sekä suhteita muihin viranomaisiin. Lähiyhteisöjen entistä parempi huomioiminen, työntekijöiden ammatillinen tuki ja asiakasasiantuntijuuden korostaminen olisivat kaikki hienoja asioita.

Paljon on kuitenkin vielä ratkaisematta. Ensinnä ovat briteiltä kopioidun systeemisen mallin taloudelliset ehdot valovuosien päässä lastensuojelun nykytodellisuudesta, jossa sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät liikkuvat useissa kymmenissä ja ammatillinen tuki on olematonta. Ihannetilanteessa suoraa asiakastyötä tekeviä sosiaalityöntekijöitä tulisi tiimissä olla kolme. Jotta malli voisi toimia, saisi kullakin näistä olla vastuullaan maksimissaan 20 lasta.

Toistaiseksi systeemisyyttä on meillä tutkitusti kokeiltu vain ilman riittäviä resursseja, jolloin se ei ole tuottanut nykykäytäntöjä parempia tuloksia. Odotetusti, sanoisin, sillä kirjallisuudessa painotetaan mallin vaativan alkuvaiheessa raskasta resursointia ”ilman kompromisseja”.

Toiseksi suomenkielisissä systeemisyyttä käsittelevissä teksteissä kodin ulkopuolisesta maailmasta tunnistetaan lähinnä vain sukulaiset, koulu ja muut lähi-instituutiot. Perheiden jäsenet ovat kuitenkin myös muiden eritasoisten systeemien jäseniä. Kun keskitytään vain yhteen ympäristöön, jää huomaamatta näiden limittäisten ja eritasoisten kehien yhteisvaikutus. Jos esimerkiksi nuoren pahoinvointi juontaa siitä, että hän aina kaupungilla käydessään joutuu varautumaan rasistiseen nimittelyyn ja uhkailuun, ei systeemisellä lähestymistavalla ole tarjota juuri muuta kuin välineitä kasvaa ihmisenä.

Systeemisen lähestymistavan sukulaiskäsitteenä voidaan pitää voimavara- ja ratkaisukeskeistä viitekehystä. Sillä tarkoitetaan perhetyötä, jossa painotetaan myönteisiä vahvuuksia, resursseja ja kykyä ratkaista haasteita. Sen sijaan, että keskityttäisiin ongelmien taustoihin, etsitään keinoja perheen tilanteen parantamiseksi.

Lähestymistavalle keskeistä on jälleen myös perheen oman asiantuntijuuden tiedostaminen. Perheen jäsenet tuntevat tilanteen ja omat tarpeensa lähtökohtaisesti ulkopuolista paremmin. Työntekijän roolina korostuu rinnalla kulkeminen ja uusien tarkastelukulmien tarjoaminen. Ihanteena on tasavertainen ja kunnioittava yhteistyösuhde perheen ja työntekijän välillä.

Sarjan kolmas käsite on lapsen ja perheen resilienssin vahvistaminen. Sillä viitataan tavallisesti perheen kykyyn kohdata stressiä ja vastoinkäymisiä, mutta koska kaikki muutos kuluttaa voimavaroja, resilienssiä tarvitaan myös sinällään myönteisten ja toivottujen muutosten läpäisemiseksi.

Kuten voimavarakeskeisyydenkin kohdalla, resilienssin vahvistaminen on enemmän näkökulma perhetyöhön kuin mikään yksittäinen menetelmä. Resilienssiä vahvistetaan tunnistamalla ja tukemalla perheen omia voimavaroja ja itsetuntoa. Se voi olla perheen keskinäisen vuorovaikutuksen tai sitä ympäröivien tukiverkostojen vahvistamista tai keskittymistä tiettyyn perheenjäseneen ja osa-alueeseen, esimerkiksi lapsen tunnetaitojen kehittämiseen.

Voimavara- ja ratkaisukeskeisen viitekehyksen suuri vahvuus on sen valoisa ihmiskuva: kun ongelmien sijaan keskitytään ratkaisuihin, perheet näyttäytyvät aktiivisina oman elämänsä toimijoina. Pienetkin edistysaskelet parantavat itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihin.

Sen sijaan pulmallisempia ovat oletukset tasavertaisesta yhteistyösuhteesta tilanteessa, jossa toisella osapuolella on potentiaalisesti merkittävää valtaa toisen ylitse. Vaikka kuinka mentäisiin myönteisen kautta, ainakin lastensuojelullinen perhetyö sisältää aina ongelman. Siten työskentelyssä on läsnä voimakas muutosvaatimus ja kontrolli.

Mikäli tavoitteet kunnioittavasta kohtaamisesta ja vallan jakamisesta otetaan tosissaan, sen tulisi sisältää myös perheen oikeuden yhteistyöstä kieltäytymiseen. Aineistoni ei kerro, mitä sitten tehdään, kun asiakas käyttää toimijuuttaan ammattilaisen näkökulmasta epätoivottavalla tavalla – ei, vaikka tilanne on hyvin tuttu käytännön sosiaalityötä tekeville.

Sanottiin sitä ääneen tai ei, sosiaalityöhön sisältyy aina kontrollin ja auttamisen välinen jännite. Jos kärsimys on seurausta sopeutumattomuudesta vallitsevaan kulttuuriin, pyrkimys kärsimyksen välttämiseen johtaa kulttuuriseen normittamiseen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ADHD-diagnoosit ovat yleistyneet samanaikaisesti työelämän muutoksen kanssa: kun yhteiskunnalla ei ole tarjota ADHD-ihmiselle rakentavaa myönteistä toimijuutta, sosiaalityön asiakkaaksi valikoituu ihmisiä, jotka jossakin muussa ajassa ja paikassa eivät apua tarvitsisi.

Olisi naivia kuvitella, että asiakasperheet eivät tätä ulottuvuutta tunnistaisi tai että se ei vaikuttaisi yleisesti työskentelyyn. Kuitenkin juuri näin asia kirjallisuudessa esitetään – kontrollin ja viranomaisvallan roolia ei välttämättä mainita lainkaan, saati että sen merkitystä pyrittäisiin avoimesti analysoimaan. Kirjallisuuden perheet ovat yhteistyökykyisiä ja työskentelyä kehystää kepeyden tunnelma, joka muistuttaa enemmän mindfulness-oppaita kuin sosiaalialan ammattilaisten työnkuvaa.

Tunnekeskeisen perhetyön yhtenä kivijalkana pidän kehityspsykologian maailmasta lainattuja vuorovaikutusteorioita. Selkeimmin nämä näkyvät lapsi-vanhempi-suhteen analysoinnissa ja käsitteissä, joilla sanallistetaan vuorovaikutusta ja sen häiriöitä etenkin pienten lasten perheissä.

Varhaisella vuorovaikutuksella viitataan yleensä lapsen ja vanhemman suhteeseen vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana. Se sisältää erilaisia kommunikoinnin tapoja, kuten äänet, eleet ja kosketus, mutta myös yleisemmin kaikenlaista yhdessä tekemistä ja olemista. Varhainen vuorovaikutus on tärkeä tekijä lapsen perusturvallisuuden kehittymisessä. Se luo myös pohjan vauvan emotionaaliselle kehitykselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle hoivaajaan.

Mentalisaatiolla puolestaan tarkoitetaan kykyä ymmärtää, että toiset ihmiset tuntevat ja ajattelevat eri tavoin kuin itse. Lapsen hoivaamisessa oleellista on pystyä hahmottamaan tämän käyttäytymisen taustalla olevaa kokemusta ja tunnetta. Mentalisaatioteorian mukaan ihmismieli oppii vuorovaikutuksen kautta hahmottamaan erilaisia näkökulmia niin ulkoiseen todellisuuteen kuin omaan ajatteluunkin. Aluksi tämä vaihtoehtoisuus tunnistetaan muissa ihmisissä, mutta ajan myötä se mahdollistaa myös mielen sisäisen dialogin.

Varhainen vuorovaikutus ja mentalisaatio ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Mentalisaatiokyky kehittyy vauvaiästä lähtien yhteydessä varhaisiin vuorovaikutuskokemuksiin. Perhetyössä esimerkiksi vanhemman mentalisaatiotaitojen arviointi ja vahvistaminen voi olla tärkeä tavoite. Lisäksi kaikki ammattimainen sosiaalityö edellyttää tietenkin kohtuullista kykyä ymmärtää ja tulkita toisten ihmisten mielialoja, tarkoitusperiä ja uskomuksia.

Kolmas läheisesti edellisiin liittyvä käsite on kiintymyssuhdeteoria, jonka mukaan varhaislapsuuden vuorovaikutussuhde hoivaajaan toimii perustana myöhemmille ihmissuhteille, ja tunnesäätelylle. Turvallisen kiintymyssuhteen synty edellyttää hoivaajalta riittävän herkkää ja lapsen tarpeita ymmärtävää huolenpitoa. Turvattomien kiintymyssuhdemallien taustalla taas ovat usein puutteet vuorovaikutuksen johdonmukaisuudessa tai sensitiivisyydessä.

Kaikki nämä lapsen hoivaamiseen liittyvät teoriat ovat sinällään tärkeitä ja kiinnostavia. Jos joku vanhempi ei tiedä, että johdonmukainen vastaaminen vauvan tarpeisiin ja rakastava yhdessäolo ovat lapsen parhaaksi, on hyvä, että perhetyö häntä siinä valistaa.

Käytännön perhetyö on kuitenkin harvoin vain mentalisaatioharjoitteita. Pitää myös selvittää, saavatko kaikki perheessä syödä ja nukkua riittävästi, onko lasten hyvinvointia vaarantavaa päihteiden käyttöä, pelkääkö joku henkensä puolesta ja jos, niin ketä tai mitä. Ja paljon muuta.

Edellä kuvatut menetelmät ovat kaikki kotoisin tai ainakin saaneet vahvoja vaikutteita terapiamaailman teorioista ja menetelmistä. Sitä mukaa kun puutteet perheiden taloudellisissa minimiehdoissa ovat vähentyneet, erilaisista tunteisiin ja vuorovaikutukseen liittyvistä työmenetelmistä on tullut keskeinen osa sosiaalityötä.

Trendin kääntöpuolena on irtaantuminen monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisten hyvinvointia ja mahdollisuuksia määrittävä tekijä. Edelleen on sosiaalityön käytännön arkea tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.

Perheen sosioekonominen asema vaikuttaa myös edelleen verraten suoraan lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäisten lasten haastatteluissa lapset arvioivat sosioekonomisten erojen näkyvän jopa luonteenpiirteissä.

Kaikki tämä jää huomaamatta lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilöä sopivaksi yhteiskuntaan – riippumatta siitä, kummassa on vika. Samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin. Yksilön tunteisiin ja perheen sisäiseen vuorovaikutukseen keskittyminen ei anna keinoja suojautua esimerkiksi kodin ulkopuolella koetulta syrjinnältä ja stigmalta.

Tunteet ovat nyt pinnalla. Merkittävä osa keskustelusta sosiaalisessa mediassa nojaa tunteisiin, sillä algoritmit pitävät nopeista reaktioista. Politiikassa identiteetit valtaavat ilmatilaa ideologioilta. Henkisen hyvinvoinnin oppaita ilmestyy koko ajan.

Kun jokin näkökulma valtavirtaistuu, se tyypillisesti valuu omalta käyttöalueeltaan laajemmalle yhteiskuntaan. Sen käsitteet ja lähestymistavat alkavat ohjata myös aloja, joihin niitä ei ole alkujaan tarkoitettu. Ilmiöllä voi olla terveellinen uudistava vaikutus, mutta voimakkaisiin ajattelun muotivirtauksiin liittyy myös ilmeisiä riskejä toiminnan varsinaisen tarkoituksen hukkumisesta.

Tällainen uhka on perheiden kanssa tehtävän sosiaalityön kohdalla tällä hetkellä mielestäni ilmeinen.