Venäläiset rakensivat varuskunnan Dragsvikiin Tammisaareen 1911-1913. Sen paikalla on nykyisin Suomen puolustusvoimien Uudenmaan prikaati. Väliin mahtuu kuitenkin Suomen rauhan ajan suurin humanitäärinen katastrofi, vankileiri, jonka 3 000 vangin päätepiste oli joukkohauta.
Tästä muistuttaa punavankien muistomerkki.
Venäläiset olivat häipyneet Venäjän vallankumouksen yhteydessä. Kansalaissodan päätyttyä Dragsvikin punatiiliseen kasarmiin alettiin rahdata kesällä 1918 punaisten puolella taistelleita tai muuten punaisiksi epäiltyjä suomalaisia ihmisiä, enimmäkseen miehiä. Joutuakseen vankileirille saattoi riittää, että oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen tai ammattiyhdistysaktiivi.
”Luulen, että siellä yritettiin toimia olosuhteisiin nähden mahdollisimman hyvin.”
Kaikkiaan punavankeja oli Suomessa noin 75 000
– Voi sanoa, että joka 25. suomalainen mies joutui tuolloin vangiksi, Sture Lindholm sanoo.
Lindholm on tammisaarelainen historian opettaja ja tutkija. Kun hän yritti aikoinaan hankkia materiaalia Tammisaaren vankileiristä oppilaittensa tehtäviin, kävi ilmi, ettei paikallista tietoa juurikaan ollut kerättynä. Niinpä hän alkoi tutkia tapahtumia. Nyt hän on kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, joista yksi, Vankileirihelvetti Dragsvik, on suomennettu.
Lindholm esitteli Dragsvikin kasarmia ja tapahtumia Punavankien muistoyhdistyksen järjestämällä kiertokävelyllä elokuun lopulla. Tilaisuuden järjesti Tammisaaren Punavankimuistomerkin Hoitoyhdistys
Junalasteittain vankeja
Vankileirejä perustettiin, koska toukokuun puolivälissä oli päätetty tutkia jokaisen punaisen syyllisyys oikeudessa. Niinpä päädyttiin pitämään 75 000 ihmistä vankina 16 vankileirillä.
Tammisaaressa kukaan ei ollut valmistellut vankien tuloa. Ylipäätään järjestelyt olivat tekemättä. Kasarmiin tuotiin Santahaminasta pari sataa vankia ja heidän vartijansa. Alettiin pystyttää piikkilanka-aitaa ja rakentaa vankilaa. Vangit etsivät itse makuupaikkansa.
Paikallisesti vankileiristä ei paljon tiedetty. Västra Nyland -lehti kirjoitti toukokuun puolivälissä, että todennäköisesti kasarmiin on pystytetty vankileiri.
Vähitellen leiri alkoi kuitenkin näkyä ja tuntua. Viikon kuluttua tuli jo junalasteittain vankeja, paljolti Pohjanmaalta. Kohta paikalla oli jo tuhansia vankeja.Kuun lopulla saatiin leirille jo johtokin.
Kesäkuun kuudentena päivänä virallisenkin tiedon mukaan vankeja oli jo yli 6 000. Korkein virallinen luku on kesäkuun 24. päivältä: 8647. Kukaan ei tiedä oikeaa määrää. Puhutaan 10 000:sta.
Maanpäällinen helvetti
Lindholm kuvaa Tammisaaren leiriä sanalla helvetti. Sinne tuoduista 10 000 punavangista 3 000 kuoli leirillä yhden kesän aikana. Pahimmillaan kuoli yli 60 vankia päivässä. Näin kävi, vaikka vankileirillä ammuttiin kaikkiaan vain 13 vankia.
Kasarmi oli rakennettu 3 000 sotilaalle, ei 10 000 vangille. Ruuasta oli pula, se oli huonoa ja juhannuksen alla se loppui kokonaan kolmeksi päiväksi. Paitsi että tarjolla oli suolasilakkaa. Koko kuumana kesänä ei ollut vettä peseytymiseen. Ei ollut kunnollisia vessoja. Haju oli tyrmäävä.
Kulkutaudit kaatoivat vankeja. Ruumiille ei ollut asianmukaisia tiloja. Ne kaadettiin joukkohautaan, joita oli lopulta kolme.
Ensimmäiset vangit, noin 60, olivat paikallisia punaisia. Heidät olivat tuoneet varuskuntaan paikalliset suojeluskuntalaiset toukokuun puolivälissä. Heistä on olemassa jopa nimilista.
Kun vankeja alettiin kesäkuussa tuoda sadoittain, nimiä ei ehditty kirjata ylös. Esimerkiksi, kun naisvangit kesäkuun lopulla vietiin Tammisaaresta Santahaminaan, heitä luultiin olevan 626. Junaan heitä kuitenkin tuli 644.
Jopa vankien lukumäärä oli sinne päin, kaikkia kuolemantapauksiakaan ei merkitty muistiin.
Torpparin sukua
Lindholm on syntyisin punavankileirin seudulta. Hän suoritti asepalveluksen Dragsvikissa ja opettaa tammisaarelaisessa lukiossa. Hänen isoisänsä isä oli torpparina Pohjassa. Hän sanoo aina olleensa kiinnostunut sisällissodasta.
– Jo kouluaikana haastattelin sukulaisia sisällissodasta, mutta suvustani kukaan ei osallistunut siihen, hän kertoo.
Hänen ensimmäinen kirjansa aiheesta ilmestyi 2005.
– Minulle on tärkeää kertoa tätä tarinaa niin puolueettomasti ja avoimesti kuin vain voin, hän kuvaa.
Siinä hän on onnistunut, sillä sekä punaisen että valkoisen puolen organisaatiot palkitsivat hänen ensimmäisen kirjansa.
Leirin karmeudesta huolimatta Lindholm ei usko, että punavankien kohtelu olisi ollut tarkoitushakuista.
– Ei ainakaan yleisesti. Luulen, että siellä yritettiin toimia olosuhteisiin nähden mahdollisimman hyvin. Yksittäisissä tapauksissa on tietysti voinut esiintyi koston vimmaa. Mutta lähteistä käy ilmi, että pääosin yritetään huolehtia vangeista.
Huonossa kunnossa jo tullessa
Monet vangit olivat huonokuntoisia ja aliravittuja jo tullessaan leirille. He olivat saattaneet olla säilöttyinä kouluihin ja muihin yleisiin tiloihin kuukausia ennen siirtoa Tammisaareen.
Ruokapulasta kärsittiin koko maassa. Pelkästään vangit olisivat tarvinneet joka kuukausi 240 000 kiloa leipäviljaa, jotta olisivat saaneet edes minimäärän ruokaa.
Kaikki kelpasi: Ruohoa syötiin, alueen puut oli kuorittu niin korkealle kuin vangit ylettyivät. Nykyiset kauniit ruohokentät olivat mutakenttää.
Pelastus tuli eläinten ruuasta: Ihmisille ei ennen olut syötetty kauraa. Nyt se kelpasi. Se kuitenkin jauhettiin akanoineen ja se rikkoi vankien suoliston.
Kun kuolleisuus oli pahimmillaan kuuluisa professori ja Nobel-komitean jäsen Roger Tigerstedt hankkiutui vankileirin ylilääkäriksi. Hän kirjoitti raportin siitä, mitä näki leirillä. Se määrättiin salaiseksi, mutta Väinö Tanner onnistui kuljettamaan sen Ruotsiin. Siellä sen sisältö julkaistiin useissa sanomalehdissä. Suomen hallitus joutui kiusalliseen valoon.
Tigerstedtin mukaan kuolleisuutta selitti ensi sijassa huono hygienia, eivät niinkään kulkutautiepidemiat.
Toki sitä ennen raporttiakin oli ymmärretty, että asiat ovat pahasti. Siitä kertoo esimerkiksi se, että juhannuksen jälkeen tuli käsky päästää lieviin rikkomuksiin syyllistyneet vapaaksi.
– Mutta se ei auttanut kuolleisuutta varsinkin Tammisaaressa. Suomessa oli useita vankileirejä, mutta elokuussa yli puolet kaikista kuolleista punavangeista kuoli Tammisaaressa, Lindholm sanoo.
Kaikkiaan vankileirejä oli enimmillään 16.
Heinäkuun lopulla saatiin alueelle vihdoin sairaala, jossa oli hoitajia ja muutama lääkäri. Vuodepaikkoja oli 700, mutta se oli liian vähän. Suurin osa kuolleista kuoli ulkona tai majapaikassaan.
Kovia tuomioita
Tarkoitus oli tutkia kaikkien Suomen 75 000 vangin syyllisyys.
Tammisaaressakin sotaoikeus alkoi toimia heinäkuun alussa. Joka päivä yli sata vankia kuljetettiin kaupungin keskustaan. Ne, jotka sai lyhyen tai ehdollisen tuomion, pääsivät vapaaksi. Ne, jotka tuomittiin kuritushuoneeseen, palautettiin vankileirille eristyksiin.
– Väitetään, että Tammisaaressa tuomittiin ankarammin kuin muualla, Lindholm sanoo.
– Tammisaaressa saattoi saada kymmenen vuoden vankeustuomion syystä, josta Helsingissä selvisi ehdollisella rangaistuksella.
1920-luvulla alkaa toinen tarina. Kommunistinen puolue kiellettiin. Ne, jotka kutienkin toimivat sen piirissä, olivat esimerkiksi yhteydessä Moskovaan perustettuun Suomen kommunistiseen puolueeseen, tuomittiin ja he joutuivat Tammisaareen.
Kaikkiaan laitos toimi vankilana noin 20 vuotta.
Varusmiehet tutustuvat muistomerkkiin
Tammisaarelaiset eivät pitäneet vankileiristä muun muassa siksi, että se toi seudulle paljon suomenkielistä väestöä. Lisäksi läheiset ostivat nälkää näkeville vangeille kaupat tyhjiksi ruuasta. Hinnat nousivat.
– Porvarillisen Tammisaaren asukkaista ei nykyäänkään varmasti suurin osa ole vieraillut punavankien muistomerkillä, Sture Lindholm arvelee.
Varuskunnassa sen sijaan suhtautuminen on muuttunut. Kun vuoden 1918 tapahtumien 90-vuotismuistojuhlaa vietettiin, varuskunta osallistui siihen nihkeästi. Satavuotisjuhlassa tunnelma oli jo toisenlainen.
Nykyisin varusmiehet viedään joukkohaudan muistomerkille tutustumaan Suomen historian tähän osaa.
Muistomerkkiin on kirjoitettu kuolleiden punaisten nimiä. Nimiä kuitenkin yhä puuttuu paljon. Yhdistyksen aktiivi Bengt Lindholm kertoo, että osa nimistä on kahteen kertaan ja mukana on jopa nimiä, jotka eivät muistomerkkiin kuulu.
– Vuoden 1918 tapahtumista on paljon vielä pimennossa. Tutkimista riittää, Sture Lindholm sanoo.
uutiskirje 