Koulut eivät ole perinteisesti olleet mitään demokratian kehtoja, vaan pikemminkin aika autoritaarisia ja hierarkisia ympäristöjä. Edustuksellista oppilaskuntatoimintaa toki on ollut, mutta silläkään ei ole ollut todellista valtaa.
”Pahimmillaan lapsi oppii jo alakoulussa, että se [yhteiskunnallinen osallistuminen] ei ole mulle, se on noille parille aktiiville”, kuvaili haastattelemani opettajataustainen väitöskirjatutkija Mikko Tujula.
Väitöksessään hän esittelee mallin, jolla demokratiaa voitaisiin lisätä kouluissa. Tujulan mallissa koululaisilla olisi sananvaltaa muun muassa koulun sääntöihin ja opiskelumuotoihin. Sanalla sanoen koulun ydintoimintoihin.
Ehdotus on tavallaan aika radikaali, sillä sen voi katsoa vastaavan jonkinlaista paikallis- tai jopa suoraa demokratiaa. Sellaisia rakenteita ei liiemmin ole edes ”aikuisten yhteiskunnassa”. Pitäisi ehkä olla.
Tällä hetkellä ihmisten voimattomuus todellisten asioiden edessä kanavoituu nimittäin mitä ankeimmilla tavoilla: yhtäältä eri ihmisryhmiin kohdistuvana vihana ja toisaalta loputtomana – turhana, väsyttävänä ja epäluovana – nokitteluna moraalisesta paremmuudesta. Kun ei voida vaikuttaa materiaaliseen todellisuuteen, käännytään sähisemään (epä)sosiaalisesti.
Uskon saman pätevän pieniin ihmisiin. Rohkenen kuvitella, että hierarkian madaltamisella ja aidon osallisuuden lisäämisellä kouluissa voisi olla radikaaleja vaikutuksia myös kouluväkivaltaan, joka tuntuu pysyvän selittämättömänä ”itsestäänselvyytenä” vuosikymmenestä toiseen.
On oikeastaan hurjaa, että tähän asti yhteiskunta ei ole katsonut, että koululaisilla tulisi olla kummoistakaan sananvaltaa omiin asioihinsa. Ei keskenkasvuisia tietenkään kuulu eikä saakaan samalla tavalla vastuuttaa kuin täyskasvuisia, mutta osallistaa voi.
Siinä suomalainen yhteiskunta ei ole koskaan varsinaisesti loistanut. Meillä lapset ja nuoret ovat olleet sen parempia, mitä täydellisemmin he ovat olleet poissa silmistä, korvista ja mielistä – mahdollisimman vähän häiriöksi. Näkymätön lapsi on ollut paras lapsi, olosuhteet on pitänyt ottaa annettuina.
Ehdotus on tavallaan aika radikaali.
Väitän, että suomalaisten poikkeuksellisen vahvalla auktoriteettiuskolla on pohjansa osittain tässä perinteessä. Kun on joutunut alistumaan, vaatii sitä muiltakin. Vahvan johtajan kaipuu onkin ehkä jumittumista lapsuuden malleihin – pelonsekaista samaistumista kaikkivoipaan aikuiseen – eli oikeastaan aika infantiilia.
Onneksi näistä ankeimmista ihanteista on hieman tultu eteenpäin, mutta samaan aikaan kasvamisesta on tullut yhä institutionalisoidumpaa, aina varhaiskasvatuksesta koulutielle. Kaikki tähtää ensisijaisesti reippaaseen kunnon kansalaisuuteen, hyvään veronmaksajuuteen – sanalla sanoen hyvään alamaisuuteen.
Toki muitakin, ylevämpiä motiiveja yksittäisillä hoivaajilla, kasvattajilla ja opettajilla on onneksi ollut, mutta rakennetasolla ne eivät ole juuri näkyneet. Pitäisi ehkä näkyä.
Tujulan mallin lähtökohtana on avoin keskustelu luokissa. Sellainen, jossa sallitaan eri mielipiteitä. Tässäkään emme ole varsinaisesti loistaneet: konsensusta on väännetty kasaan vaikka väkisin, ja siitä poikkeaminen on leimattu epäisänmaalliseksi tai miksi milloinkin.
Usein hoetaan, miten lapset ja nuoret pitää opettaa sopeutumaan yhteiskuntaan. Onhan se näinkin, mutta usein jää huomiotta kolikon toinen puoli. Sillä toisella puolen elää ihmiseläimelle tyypillinen, utelias ja uutta luova potentiaali: muutoksen mahdollisuus ja sen välttämättömyys, sillä eihän elämä muuta olekaan kuin muutosta.
Tarkkaan ottaen lapsia ja nuoria ei tarvitse opettaa muuttamaan yhteiskuntaa. Tarvitsee vain antaa tilaa sille, mikä heissä luonnostaan jo on, olla tukahduttamatta sitä.
Tämähän on aikuisista pelottavaa, koska me emme koskaan voi tietää, mitä se on. Mieluummin tuputtaisimme omat ihanteemme ja tapamme elää sellaisenaan uusille sukupolville.
Meillä ei kuitenkaan ole pääsyä sinne, minne heillä: tulevaisuuteen, joka karkaa ulottuviltamme. Se on heidän, ja se on heidän myös itse luotava. Tällaista eetosta lienee kuitenkin vaikea saavuttaa ilman, että on kokenut autonomiaa nykyhetkessä.