Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) kokoama asiantuntijatyöryhmä esitti hiljattain terveyserojen kaventamisen nimissä muun muassa, että varhaiskasvatus määrättäisiin velvoittavaksi kolmevuotiaasta alkaen. Tavoitehan on erinomaisen hyvä, mutta tämä nimenomainen keino pökerryttävän ajattelematon. Niin ajattelematon, ettei oikein tiedä, mistä päästä lähtisi edes liikkeelle.
On ensinnäkin kyseenalaista, että STM tekee näinkin radikaaleja ehdotuksia oman hallinnonalansa ulkopuolelta. Varhaiskasvatus on opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) alaa.
Toisekseen ehdotukset koostaneessa asiantuntijaryhmässä ei ollut yhtäkään lapsen kehityksen asiantuntijaa. Kehityspsykologinen tutkimus, vuosikymmenten systemaattisen empiirisen tutkimuksen tulokset, on ohitettu täysin. Tämä on sitä erikoisempaa, että suomalainen tutkimus aiheesta on huippuluokkaa.
Niihin lähteisiin, joita haluttiin käyttää, nojaten taas ei ollut perusteita esittää niin suuria väitteitä kuin esitettiin: että velvoittava varhaiskasvatus olisi kaikin tavoin lapsen edun mukaista. Kun viitekehys ja näkökulma jäivät epäselviksi, on tällainen väite suorastaan harhaanjohtava.
Meillä on valtavan laajaa, pitkäaikaista tutkimusnäyttöä siitä, että varhaislapsuuden ihmissuhteiden vaihtuvuus ja suurissa ryhmissä aikuisen huomiosta kilpailu lisäävät lasten aggressiivisuutta ja vaurioittavat kehittyvien kehojen herkkiä stressinsäätelyjärjestelmiä. Myöhemmin tämä näkyy muun muassa mielenterveysongelmina.
Aihe on toki kiusallinen, koska valtaosa vanhemmista joutuu viemään lapsensa hoitoon hyvästi ennen kolmen vuoden ikää, aiemmin kuin olisi halunnut tai kokenut oikeaksi. Jouduin itsekin. Parinsadan euron kotihoidontuella ei kovin pitkään sätkytellä.
Asiantuntijaryhmässä ei ollut yhtäkään lapsen kehityksen asiantuntijaa.
Noin kolmevuotiaana lapsen aivokemia on valmis päiväkodin – ideaalitilanteisen sellaisen – olosuhteisiin, mutta sittenkään ei varhaiskasvatus tarjoa mitään sellaista lapselle välttämätöntä, mitä eivät voisi myös vanhemmat tarjota, elleivät ole väkivalta- tai päihdeongelmaisia tai muulla tapaa lapsen kehitykselle vaaraksi. Pääsääntöisesti eivät ole.
Hyvin toteutettu varhaiskasvatus kohtuullisen pituisine päivineen – mitä suomalaislasten päivät päiväkodeissa harvemmin ovat – voi ilman muuta rikastaa lapsen elämää, sen toteavat myös vanhempien ja kodin merkitystä painottavat tutkijat. Sellaistakin olen onnekseni saanut olla todistamassa oman jälkikasvun kohdalla.
Varhaisen varhaiskasvatuksen tuputtaminen patenttiratkaisuna kaikille on kuitenkin puhtaan ideologista sekä oikeistolta että vasemmistolta. Oikeisto kuvittelee tuottavuuden kasvavan, kun tiristetään pikkulapsista ja näiden vanhemmista kaikki irti, ja vasemmisto kuvittelee samalla konstilla saavutettavan tasa-arvon onnelan.
Ensimmäisestä on enemmänkin päinvastaista näyttöä, ja mitä jälkimmäiseen tulee, koti- ja palkkatyön kaksoistaakan ansasta varoitteli jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa anarkisti Emma Goldman. Olisi ehkä kannattanut kuunnella. Valtavirtafeministeiltä on ollut lyhytnäköistä aliarvioida äitiyttä.
Tämä on totta: varhaiskasvatuksella on joitain positiivisia vaikutuksia huomattavan heikossa asemassa oleviin lapsiin. Erityisesti raportissakin ollaan huolissaan maahanmuuttajalapsista. Mutta mitä tällaisten lasten kanssa työskentelevät sanovat? (Olen jutellut kuluneella viikolla paitsi meritoituneiden psykologian professoreiden, myös varhaiskasvatuksen ammattilaisten kanssa.)
Samaa kuin kehityspsykologian rautaiset ammattilaisetkin: ei lapsen kehitystä, integroitumista tai välttämättä edes kielitaitoa edistä mahdollisimman varhainen varhaiskasvatus vaan se, että koko perhettä tuetaan. Huolehditaan kielen oppimisesta ja siitä, että on työtä, toimeentuloa ja ylipäänsä paikka yhteiskunnassa.
Valtion ensisijaisuus kasvattajana kuuluu totalitaristisiin järjestelmiin.
Tukemiseen kuuluu myös lapsen ja perheen oman äidinkielen ja kulttuurin arvostaminen. Tutkimuksesta tiedetään nimittäin sekin, että maahanmuuttajista ne, joilla on vahva identiteetti, pärjäävät. Vaikeinta on niillä, jotka eivät tunne kuuluvansa mihinkään.
Varsinkin hoivan ammattilaiset kritisoivat myös varhaikasvatukseen uiskennellutta arvioinnin ja kehityksen kiirehtimisen agendaa. ”Aina sanotaan, että kehity, kehity, kehity, ole parempi, parempi, parempi – ei koskaan, että sinä olet ihan hyvä juuri tuollaisena”, kuvaili eräs alalla pitkään työskennellyt lastenhoitaja.
Entäpä, jos näinä mittaamisen ja arvioinnin aikoina muita heikommassa asemassa oleva lapsi ”oppiikin” päiväkodissa vain olevansa muita ”tyhmempi”?
Kolmanneksi, kun puhutaan velvoittavuudesta, puhutaan aika suurilla sanoilla.
Kansainvälisiin lasten oikeuksien sopimuksiin kuuluu olennaisesti paitsi lapsen edun ensisijaisuus, myös vanhempien ensisijaisuus lapsen kasvattajina. Jos vanhemmat luopuvat tästä ensisijaisuudestaan ja ulkoistavat kasvatustehtävän valtiolle, tulevat he samalla luopuneeksi oikeudestaan ja vapaudestaan kasvattaa lapsensa parhaan tietonsa ja tuntonsa mukaan. Valtion ensisijaisuus kasvattajana kuuluu totalitaristisiin järjestelmiin.
Historian saatossa on monikin neropatti kuvitellut, että on hyväkin idea lähteä rikkomaan tätä ihmisnisäkkään vahvinta mahdollista sidettä. Platon esimerkiksi perusteli lasten varhaisen erottamisen vanhemmistaan sillä, että näin saadaan valtiolle uskollisia kansalaisia.
”Sinun lapsesi eivät ole sinun”, laulettiin tiemmä 1970-luvulla, joskin sanat ovat jo libanonilaisrunoilija Kahlil Gibranilta 1920-luvulta. Se on sikäli totta, että lapset eivät ole kenenkään. Toki he ovat vanhempiensa ikiomia rakkaita, mutta eivät näiden omaisuutta. Kaikkein vähiten lapset ovat kuitenkaan valtion omaisuutta.
Oli ehdotuksessa hyvääkin (mietinnöstä kokonaisuudessaan puhumattakaan): siihen sisältyi alan työolojen parantaminen ”merkittävillä taloudellisilla lisäpanostuksilla”. Jospa aloitettaisiin siitä.
Ennen kuin voidaan edes puhua velvoittavuudesta, tulisi tarjotun palvelun olla tasaisen laadukasta. Sellaista, että lapsen voi jättää hyvillä mielin, vailla kalvavaa syyllisyyden tunnetta, hoitoon. Varhaiskasvatuksen laatu ei saisi olla kiinni tuurista, vanhempien aktiivisuudesta tai siitä, että työntekijät venyvät äärimmilleen täyttääkseen omat ammattieettiset norminsa.
Varhaisen varhaiskasvatuksen tuputtaminen patenttiratkaisuna kaikille on puhtaan ideologista sekä oikeistolta että vasemmistolta.
Sittenkin lapsia koskevat päätökset pitäisi tehdä ensisijaisesti lapsen parhaan, ei kilpailukyvyn, näkökulmasta. Siihen velvoittavat jo kansainväliset lasten oikeuksien sopimukset.
Aika usein varhaiskasvatuskeskusteluista tuppaa unohtumaan myös, että nimenomaan omat vanhemmat (tai kuka lapselle läheisin onkaan) voivat helpoiten tarjota lapselle sen kaikkein tärkeimmän kehityksen pohjan: turvan, vakauden ja kokemuksen siitä, että maailmassa on joku juuri minua varten, ja maailmassa paikka myös minulle.
uutiskirje 