Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Wass, olet sanonut, että äänestämisen suhteen Suomi on luokkayhteiskunta. Se tarkoittaa, että vanhempien tausta vaikuttaa hyvin voimakkaasti lasten äänestysaktiivisuuteen. Kuinka suuresta luokkayhteiskunnasta puhumme?
Sehän ei ole vain vanhempien tausta, vaan myös isovanhempien tausta vaikuttaa. Se on isompi huono-osaisuuden kudelma.
Lähtökohtaisesti ihmiset ovat hyvin eriarvoisessa asemassa, kun he aloittavat ikään kuin uransa äänestäjinä tai pääsevät vaikuttamaan muuten. Tuohan on vain yksi osa luokkayhteiskuntaproblematiikkaa. Terveyserot ovat myös luokkasidonnaisia, ja ne heijastuvat myös äänestämiseen. Mitä terveempi, sitä todennäköisemmin äänestää.
Samat terveyserot, jotka luokkasidonnaisesti näkyvät aika lailla kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa, heijastuvat myös äänestämiseen.
Kuinka tuoreesta ilmiöstä on kyse?
Äänestämisessä on varmasti aina näkynyt ylisukupolvinen hyvä- tai huono-osaisuus, mutta ilmiötä on voitu luotettavasti tutkia vasta suhteellisen hiljattain yksilötason rekisteriaineistojen pohjalta. Toki osallisuuden eriytyminen on kiihtynyt.
Tuloerot ovat kasvaneet monissa maissa, talouden globalisaation hyödyt ovat kasautuneet, ja taloudellista pääomaa on kertynyt suhteellisen pienelle suurituloisten joukolle. Tämän seurauksena eri yhteiskunnallisilla ryhmillä on käytössään erisuuruiset resurssit täysipainoiseen poliittiseen osallisuuteen.
Tässä näkyy hyvin se, miten tiiviisti talouspolitiikka kytkeytyy edustuksellisen demokratian rakenteisiin.
Mitkä syyt vaikuttavat siihen, että sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevat äänestävät niin paljon vähemmän?
Pohjimmiltaan on kyse siitä, että edustuksellinen demokratia toimii vajavaisesti. Ihmiset äänestävät, jos he kokevat, että vaaleissa on tarjolla heidän tarpeitaan ajavia puolueita ja että nämä tarpeet ja intressit tulevat edustetuiksi tasapuolisesti päätöksenteossa. Eri maista saadut tulokset osoittavat, että näin ei tapahdu, vaan päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä.
Toki eri tuloryhmillä saattaa olla samankaltaisiakin näkemyksiä, jolloin vähemmän ansaitsevat tulevat edustetuiksi siinä sivussa. Suurituloiset suhtautuvat kuitenkin pienituloisia huomattavasti varauksellisemmin hyvinvointivaltioon liittyviin toimiin, kuten tulonsiirtoihin verotuksellisin keinoin ja julkisen sektorin vahvaan rooliin.
Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen eriarvoisuutta lisäävän talouspolitiikan myötä, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. Miksi äänestää, jos mikään ei muutu sen seurauksena?
Meillä tyytymättömyys harjoitettuun talouspolitiikkaan on harvoin purkautunut poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professori Albert Hirschmanin tunnettua jaottelua mukaillen Suomessa ennemmin valitaan uloskäynti äänenkäytön sijaan eli protestoidaan jättämällä äänestämättä. Tähän ei kuitenkaan kannata loputtomasti tuudittautua.
Niin kutsuttu kurjuusindeksi, jossa on laskettu yhteen inflaatio- ja työttömyysaste, on Suomessa nyt korkeimmillaan sitten 1970-luvun öljykriisien ja 1990-luvun laman. Energiakriisin syveneminen talouskriisiksi voi purkautua Ranskan keltaliivimellakoiden tapaisiksi tai Convoy-liikkeiden tyyppisiksi mielenilmaisuiksi. Tällöin talouskriisi voi laajeta edustuksellisen demokratian kriisiksi.
Kun hyväosaiset äänestävät huomattavasti enemmän, näkyy se myös ehdokkaissa ja lopulta valituiksi tulevissa edustajissa. Helsingissä tämä näkyy esimerkiksi siinä, että korkeamman tuloluokan alueilta valitaan huomattavasti enemmän ehdokkaita kuin tulotasoltaan heikommilta alueilta.
Se on eliittikehä, joka pyörii. Tätä on yhä enemmän ja enemmän eri maissa. Alun perin on ajateltu, että se on yhdysvaltalainen ongelma, että rikkaiden intressit tulevat poliittisessa päätöksenteossa paremmin edustetuksi ja että keskeinen mekanismi olisivat raha ja kampanjalahjoitukset.
Sama problematiikka näkyy myös monissa muissa maissa. Ensimmäinen ajatus on, että toimiiko oikeisto-vasemmisto-ulottuvuus edelleen. Edustavatko puolueet perinteisten kannattajakuntien näkemyksiä? Se näyttäisi toimivan suhteellisen hyvin.
Vasemmistopuolueiden ajamat asiat eivät ole pelkästään matalamman tulotason äänestäjien intressejä. Vasemmistopuolueiden ajamat asiat ovat usein samoja, joita rikkaat kannattavat.
Usein se syntyy sitä kautta, että kaikissa asioissa ihmisten intressit eivät eroa tulotason mukaan. Mutta silloin kun ne eroavat, lähes aina rikkaat voittavat. Se tulee enemmän sitä kautta, mitkä ovat vaikutuskanavia siihen, mitä kautta asiat tulevat päätöksentekoon.
Luokkayhteiskunnallistuminen on todella monista komponenteista syntyvä kehä, ja siksi siitä on niin vaikea saada otetta. Koko rakenne jää helposti huomaamatta.
Olet tutkinut myös varallisuuden merkitystä äänestyskäyttäytymiseen. Varakkaimpien kohdalla suuri yllätys ei ole, että kokoomus on ehdottomasti suosituin. Mutta mitkä muut puolueet ovat varakkaimpien ihmisten suosiossa?
Taloudellisesti hyväosaiset ovat kiinnostava ryhmä, sillä heillä ei ilmene ongelmia edustuksellisuudessa. Kokoomuksen ohella suurituloisuus lisää myös RKP:n kannatusta. Suurituloisemmat ovat ahkeria äänestämään, ja heillä on myös monenlaisia muita keinoja ja verkostoja välittää näkemyksiään päätöksentekijöille usein julkisuudelta piilossa.
Tämä kuvastaa huomattavaa valtaa vaikuttaa politiikan asialistaan. Onkin tärkeää ymmärtää suurituloisten talouspoliittisia näkemyksiä, koska he muodostavat tulonsiirtojen kautta merkittävän hyvinvointivaltion palvelujen rahoituspohjan.
Tutkimuksessanne puhutaan varakkaiden jakautumisesta kahteen ryhmään, joista toinen on arvoiltaan sosiaaliliberaalimpi. He saattavat ilmeisesti äänestää esimerkiksi vihreitä? Suomessa on puhuttu ainakin jonkin verran vasemmiston muuttuneesta kannattajakunnasta. Tutkimuksenne kertovat, että pienituloisimpien joukossa äänestetään kyllä vasemmistoa, mutta samalla äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa koulutus.
Tässä näkyy rinnakkain kaksi toisiinsa nivoutuvaa kehityskulkua. Yhtäältä matalasti koulutettujen ja työntekijäammateissa toimivien osuus vasemmistoliiton kannattajakunnassa on vähentynyt. Tämä voi osaltaan heijastaa vasemmistopuolueita kohtaan esitettyä yleisempää kritiikkiä siitä, että ne eivät ole kyenneet talouden globaalin rakennemuutoksen keskellä muotoilemaan sellaista poliittista ohjelmaa, joka tarjoaisi varteenotettavan vaihtoehdon vallitsevalle markkinaliberalismille.
Perinteiset vasemmistopuolueet joutuvatkin useassa maassa kilpailemaan populististen puolueiden kanssa työntekijäammateissa toimivien äänistä. Toisaalta myöskään suurituloiset eivät ole sisäisesti täysin yhtenäinen ryhmä. He näyttävät Suomessakin jakautuvan koulutuksen mukaisesti konservatiiveihin ”kauppiaisiin” ja liberaaleihin ”bramiineihin”, jotka edustavat nyky-yhteiskunnan oppineistoa. Jälkimmäisessä ryhmässä äänestetään myös vihreitä ja vasemmistoliittoa kokoomuksen rinnalla.
Kuten muualtakin, meiltäkin näyttää löytyvän ilmiö, jossa putoaminen tai sen pelko johtaa populistien äänestämiseen. Onko tässä kyse niin sanotusta alueiden kostosta?
Varmasti siinä mielessä, että ollaan laajasti huolissaan omasta pärjäämisestä suhteessa verrokkiryhmiin. Yleisemmin kyse lienee keskiluokan ahdingosta. Talouden rakennemuutos ja teknologinen kehitys ovat paitsi heikentäneet työntekijäammateissa toimivien asemaa ja kasvattaneet kuilua suuri- ja pienituloisten välillä myös tuottaneet uudentyyppisiä voittajia ja häviäjiä keskiluokan sisälle.
Euroopassa keskiluokan protestimielialaa kasvatti etenkin vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut tiukan talouskurin politiikka. Eri maista saadut tutkimustulokset ovat osoittaneet, että suhteellisen tulotason ja sosiaalisen aseman heikkeneminen, koettu epävarmuus työllisyystilanteesta, pelko työpaikkojen häviämisestä automatisaation ja digitalisaation myötä sekä odotuksiin nähden heikomman sosiaalisen aseman saavuttaminen lisäävät vasemmalta ja oikealta tulevien populististen haastajien kannatusta.
Suomessa tilanne on sikäli kiinnostava, että perussuomalaiset ovat omaksuneet talouspolitiikassaan tiukkaa menokuria korostavan linjan, jossa painottuvat sosiaalietuuksien vastikkeellisuus, työnteon kannustimien kasvattaminen ansiotulojen verotusta keventämällä sekä julkisen talouden velkaantumisen leikkaaminen.
Edustuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta tästä aukeaa nopeasti ongelmallinen kehä: taloudellinen epävarmuus tai suoranainen ahdinko synnyttävät poliittista tyytymättömyyttä, joka purkautuu eriarvoisuutta vahvistavan talouspolitiikan kannatuksena.
Eriarvoisuus vaikuttaa siis hyvin merkittävästi myös äänestämiseen. Puhutaanko tämän merkityksestä mielestäsi tarpeeksi julkisuudessa?
Tutkimuksen myötä ymmärrys äänestämättömyydestä on syventynyt huimasti eikä sitä onneksi enää julkisessa keskustelussakaan nähdä ihmisen ”laiskuudesta” johtuvana valintana. Ylenmääräisen äänestäjien patistelun sijaan tunnistetaan, että kyse on syvästi rakenteellisesta ongelmasta. Seuraava tavoite olisi saada demokratia sisällytetyksi vallalla olevaan kestävyyspuheeseen.
Nykykäsityksen mukaan kestävän talouden voi rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. Demokratian kestävyyttä ei edes mainita tässä yhtälössä vaan ikään kuin oletetaan, että äänestäjien sietokyky on rajaton.
Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisikin jatkossa järjestelmällisesti arvioida, uusintavatko vai nakertavatko ne yhteiskunnan demokraattista pääomaa. Ja onko äänestäjille ylipäänsä tarjolla riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa harjoitettuun talouspolitiikkaan myös vaalien välillä ja ilmaista edustuksellisen järjestelmän sisällä tyytymättömyytensä?
Otetaanko demokratia siis tietyllä tapaa liian annettuna?
Luokkayhteiskunnallistuminen on näkynyt siinä, että ihmiset, jotka ovat olleet tyytymättömiä, ovat reagoineet jättämällä äänestämättä. Olemme tuudittautuneet siihen, että tyytymättömyys pysyy kurissa, kun se on poliittista passivoitumista.
Hieman provosoivasti voisi väittää, että tutkimusten valossa joillakin puolueilla ei ole suuria syitä yrittää nostaa äänestysaktiivisuutta, pikemmin päinvastoin.
Suomessa muita Pohjoismaita matalampi äänestysaktiivisuus nähdään usein jonkinlaisena maabrändin särönä, merkkinä tärkeänä koetun kansallisen yhtenäisyyden rakoilusta. Edellä kuvaamani poliittisen osallisuuden eliittikehä ja sen haitallisuus tunnistetaan laajasti. Varmasti jokaisella puolueella on vilpitön halu lisätä poliittista yhdenvertaisuutta, se on vain käytännössä hankalaa.
Yksi keino olisi varmistaa, että politiikalle jää riittävästi liikkumavaraa. Mikäli lähdetään esimerkiksi tekemään useamman vaalikauden ylittäviä sitoumuksia velkakestävyyden saavuttamiseksi, kuten valtiovarainministeriö hiljattain esitti, talouspolitiikka uhkaa teknokratisoitua. Tällöin se ikään kuin nostetaan poliittisten kiistojen yläpuolelle kehikkojen ja sääntöjen rajaamalle alueelle, jossa sitä hallinnoidaan asiantuntijatiedon pohjalta. Tämä hämärtää demokraattisten vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toimintaa ja siten nakertaa entisestään vaalien merkitystä ja äänestämisen mielekkyyttä.
Jos katsomme hieman pitemmälle eteenpäin, kehitys näyttää hyvin huolestuttavalta. Iäkkäämmät ikäluokat ovat huomattavasti aktiivisempia, joten joillakin alueilla edessä voi olla todella iso äänestysaktiivisuuden romahdus.
Kyllä, tosin äänestysaktiivisuus pysyy suomalaisilla hämmästyttävän korkeana pitkälle vanhuuteen. Edustuksellisen demokratian näkökulmasta ehkä huolestuttavin ryhmä ovat maahanmuuttaneet, joita tarvittaisiin Suomeen huomattavasti nykyistä enemmän. Heillä matala sosioekonominen asema heikentää jo lähtökohtaisesti vähäisempiä osallistumisresursseja, eli tältä osin kotoutumispolitiikassa on ilmeisiä puutteita.
Maahanmuuttaneiden ei tulisi joutua elämään yhteiskunnan demokraattisten rakenteiden reunamilla, vaan tarvittaisiin ennakkoluulottomia keinoja heidän laajamittaisen poliittisen osallistumisensa vahvistamiseksi. Yksi ratkaisu voisi olla kansallisten vaalien äänioikeuden ja kansalaisaloitteen vireillepano- ja allekirjoitusoikeuden ulottaminen pysyvästi maassa asuviin ulkomaiden kansalaisiin.