Vaalit lähestyvät, ja sitä myötä on odotettavissa, että niin lähestyy myös joka vaalien alla käytävä keskustelu siitä, kannattaako äänestäminen tai ei. En itse ole kiinnostunut moralisoimaan niitä, jotka äänestävät, saati niitä, jotka ovat äänestämättä. Keskustelu on kuitenkin mielenkiintoinen parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suhdetta pohtiessa.
Keskeisin argumentti äänestämisen puolesta on se, että jos et äänestä, niin joku muu päättää puolestasi. Ja tottahan se on. Luottamustoimijat valitaan äänien perusteella. Jokaisella on yksi ääni, jonka voi käyttää tai olla käyttämättä. Tutkimus osoittaa, että todennäköisimmin ääntään käyttävät hyvätuloiset ja korkeasti koulutetut. He todennäköisemmin myös äänestävät niitä, jotka ajavat hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen etuja. Äänestämättä jättäminen antaa heidän äänilleen enemmän painoarvoa, kun niiden suhteellinen voima kasvaa.
Keskeisin argumentti äänestämättömyyden puolesta on se, ettei äänestämisellä voi saada oikeaa muutosta aikaan. Ja tottahan se on. Lopulta kaikki eduskuntapuolueet toimivat melko samankaltaisen viitekehyksen sisällä. Talouskasvu ja yksityisomaisuuden suoja on turvattava yhteiskunnan toimivuuden vuoksi. Samalla kuitenkin jonkinlaista sosiaaliturvaa ja valtion roolia tarvitaan, jotta yhteiskunta pysyy pystyssä. Puolueilla on eroja, mutta kun pitäisi saada aikaan nopeita ja vaikuttavia toimia, kuten torjua ilmastokriisiä, on parlamentaarinen päätöksenteko auttamattoman hidasta.
Hallituksilla on eroja, toki. Sipilän oikeistohallitus on ollut politiikaltaan selkeän erilainen kuin Marinin keskustavasemmistolainen hallitus. Samalla useiden puolueiden koalitiot tarkoittavat kompromisseja – ja kompromissit usein sitä, että ihmisten ja ympäristön hyvinvointia kasvattavat toimet jäävät tekemättä yksittäisten eturyhmien vuoksi. Aina edes hallitusneuvotteluissa tehdyt kompromissit eivät riitä, kun katsoo esimerkiksi nyt loppuhallituskaudesta alkanutta keskustan sekoilua. Kun uudistuksia saadaan aikaan, voi hyvin käydä niin, että seuraava hallitus vie ne pois, etenkin jos kyse on siitä, mihin raha sijoitetaan.
Parlamentaarista päätöksentekoa ei silti voi sivuuttaa, jos haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan. Halusi tai ei, eduskunta on se, joka säätää lait ja päättää budjetista, ja alue- ja kunnanvaltuustot päättävät resurssien jakamisesta paikallisella tasolla. Usein ulkoparlamentaarinenkin toiminta tähtää lopulta parlamentaarisiin päätöksentekoelimiin vaikuttamiseen, oli kyse lakimuutoksista tai rahan käyttökohteista. Siksi myös sillä on merkitystä, kuka eri elimissä asioista on päättämässä ja kuinka herkällä korvalla he kuuntelevat kansalaisyhteiskunnan vaatimuksia.
Todellinen poliittinen muutos tapahtuu kuitenkin lähes aina istunto- ja valtuustosalien ulkopuolella. Julkisen mielipiteen muutos, maailman tapahtumat tai edunvalvontalobbareiden aktiivinen toiminta muuttavat politiikan syviä vesiä jo kauan ennen kuin päätös itsessään tulee pöytään. Siksi kansalaistoiminta on yhtä tärkeää – ellei tärkeämpää – kuin vaalien voittaminen, jotta yhteiskunnallista muutosta on mahdollista saada aikaan. Siksi myös kansalaistoimintaan on syytä suhtautua samanlaisella strategisella vakavuudella kuin puolueet vaalien voittamiseen.
Parlamentaarinen ja ulkoparlamentaarinen toiminta, kadut ja kabinetit, toimivat symbioosissa, halusimme me tai emme. Niin kauan kuin resurssien jakamisesta päättävät eduskunta ja valtuustot, pitää sinne sekä asettaa painetta että varmistaa, että siellä on hyödyllisiä ihmisiä tekemässä päätöksiä. Se, päättääkö tähän kuvioon vaikuttaa äänestämällä vai ei, jääköön itse kunkin omaksi punnittavaksi.