Ennätyshelteet ja äärimmäiset sääilmiöt ympäri maailmaa ovat viime kuukausina jälleen muistuttaneet siitä, että ilmastokriisi on jo täällä.
Vaikka yhä useammat ymmärtävät ilmastokriisin merkityksen, on ilmastotoimilla yhä vastavoimansa. Kesäkuussa julkaistiin mielenkiintoinen raportti siitä, miten ilmastotoimien vastustajien taktiikka on muuttunut.
Deny, Deceive, Delay -nimisen tutkimuksen aineistona oli satoja tuhansia sosiaalisen median postauksia englanninkielisestä maailmasta edellisen puolentoista vuoden ajalta. Erityishuomio oli Glasgowin viime syksyn ilmastokokouksen (COP26) ympärillä. Tutkimuksen julkaisivat Institute for Strategic Dialogue ja Climate Action Against Disinformation
Raportin mukaan yhä harvemmin ilmaston lämpeneminen suoranaisesti kiistetään. Sen sijaan vallitsevana on viivytystaktiikka: etsitään erilaisia verukkeita, miksi nopeisiin ilmastotoimiin ei pitäisi ryhtyä.
Ilmastosta huolestuneita on jo pitkään pilkattu paniikinlietsojiksi ja alarmisteiksi. Nyt heidät yhä useammin liitetään osaksi muita kulttuurisodan ja identiteettipolitiikan rintamia. Heidät kytketään samaan mustamaalattavien joukkoon kriittisen rotuteorian, abortin kannattajien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kannattajien kanssa. Ilmastotoimien vastustajat ovat löytäneet liittolaisia myös rokotusvastaisista.
Ilmastosta huolestuneita pilkataan kulttuurisodista tutuilla nimityksillä woke (tiedostava) ja snowflake (asioihin tunteella suhtautuva ja herkästi loukkaantuva).
Britanniassa meteorologit saivat ennenkokematonta törkypalautetta, kun he kytkivät heinäkuun helleaallon ilmastonmuutokseen.
Viivytystaktiikka
Raportin mukaan huomattava osa ilmastotoimia vähättelevästä aineistosta oli palautettavissa melko pieneen ”superlevittäjien” joukkoon. He tavoittavat miljoonia ihmisiä sosiaalisessa mediassa ja saavat julkisuutta painetussa ja sähköisessä mediassa. Sosiaalisen median alustat näyttävät pikemminkin suosivan tällaisia postauksia kuin painavan niitä algoritmeillaan alemmaksi.
Postaukset leimaavat ilmastotoimet liian kalliiksi, toteuttamiskelvottomiksi tai haitallisiksi.
Yksi yleinen taktiikka on leimata ilmastotoimien vaatijat elitistiksi, tekopyhiksi ja kaksinaismoralistisiksi. Mukaan saatetaan liittää salaliittoteorioita ”uudesta maailmanjärjestyksestä” eli väitteitä juonittelusta epädemokraattisen maailmanhallituksen muodostamiseksi.
Toinen yleinen taktiikka on vierittää vastuu muiden niskoille. Länsimaissa tämä tarkoittaa usein sitä, että kun Kiinan ja Intian ei katsota tekevän tarpeeksi, ei länsimaidenkaan kannata tehdä mitään.
Yleisiä ovat myös väitteet, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet ovat niin epäluotettavia, ettei niiden aika ole ainakaan vielä.
Raportissa esitetään, että maailman maiden olisi virallisesti tunnistettava valheellisen ilmastotiedon aiheuttama uhka. Ilmastoa koskevasta disinformaatiosta pitäisi laatia universaali määritelmä.
Raportti esittää myös, että sosiaalisen median alustat ryhtyisivät rajoittamaan ilmastoa koskevaa väärää tietoa samalla tavoin kuin väkivaltaisia ääriliikkeitä tai lapsipornoa.
Fossiiliteollisuuden lobbarit
BBC julkaisi heinäkuussa artikkelin, jossa kerrottiin, miten fossiiliteollisuus onnistui 1990-luvulla kylvämään pitkäaikaisen epäluottamuksen ilmastotiedettä kohtaan.
Öljy-, hiili-, auto- ja raskaan teollisuuden edustajat perustivat vuonna 1989 Yhdysvalloissa Global Climate Coalition -nimisen järjestön (GCC) lobbaamaan sen puolesta, ettei fossiilienergian käytölle asetettaisi rajoituksia.
GCC:n huoli ei ollut välitön. Yhdysvaltain presidenttinä oli tuolloin George H.W. Bush, joka itsekin öljyteollisuudesta tulleena ymmärsi alan intressejä.
Vuonna 1992 tilanne muuttui. Kesäkuussa pidetyssä Rion ympäristökokouksessa allekirjoitettiin sopimus, jossa ensimmäisen kerran tunnustettiin ilmastonmuutoksen aiheuttama uhka ja ihmisen osuus ilmaston lämpenemisessä. Siinä luotiin pohja myöhemmille, konkreettisemmille ilmastosopimuksille.
Marraskuussa valittiin Yhdysvaltain presidentiksi Bill Clinton, jonka varapresidentti oli ympäristötietoinen Al Gore. Fossiiliteollisuus ymmärsi, että uusi hallinto aikoo rajoittaa päästöjä.
Global Climate Coalition kutsui avukseen kokeneen pr-miehen E Bruce Harrisonin, joka oli aiemmin lobannut tupakka- ja autoteollisuuden puolesta sekä vähätellyt kemian teollisuuden toimeksiannosta tuholaismyrkkyjen vaarallisuutta.
Harrison tiimeineen kehitti strategian, jossa ei suoraan kiistetty ilmaston lämpenemistä. Sen sijaan väitettiin, ettei ilmastonmuutoksesta ole riittävästi tieteellistä tietoa. Siksi Yhdysvaltain ei pidä ilmastotoimilla vaarantaa talouttaan, työpaikkojaan ja ulkomaankauppaansa.
GCC päätti viedä viestinsä läpi valtavalla mediakampanjalla.
Harrisonin tiimissä mukana ollut Don Rheem kertoi BBC:lle, että monille tuon ajan toimittajille ilmastoasiat tuntuivat kovin monimutkaisilta. Siksi kampanjassa tuotettiin heille aineistoa.
”Kuin sotarikos”
Rheem ja toinen tiimin jäsen Terry Yosie puhuivat BBC:n jutussa ensimmäisen kerran julkisesti tiimin toiminnasta. Yosie luovutti BBC:lle elokuulta 1993 dokumentin, jossa Harrison totesi tyytyväisenä, miten ”kasvava tietoisuus tieteen epävarmuudesta on saanut jotkut kongressin jäsenet luopumaan uusien aloitteiden edistämisestä”.
Harrisonin johdolla päätettiin lisätä vauhtia. Harrison katsoi, että tutkijoita uskotaan paremmin kuin teollisuuden edustajia. Niinpä kampanjaan värvättiin ilmastoskeptisiä luonnon- ja taloustieteilijöitä. Heille maksettiin 1 500 dollaria puheen pitämisestä tai lehtiartikkelin kirjoittamisesta, ja heille järjestettiin mediakiertueita paikallisille tv- ja radioasemille.
Rheem kertoi BBC:lle, että media suhtautui innostuneesti heidän materiaaliinsa, koska se halusi vastakkainasettelua.
Vuonna 1995 Harrison kirjoitti muistiossa, että GCC on menestyksellisesti kääntänyt valtavirran ilmastotiedettä koskevassa journalismissa ja ”onnistunut vakuuttamaan”, ettei tieteellistä konsensusta ole.
GCC korjasi työnsä hedelmiä, kun Yhdysvallat ei ratifioinut vuoden 1997 Kioton ilmastosopimusta.
Vaikka GCC:n kampanja kohdistui Yhdysvaltoihin, sen argumentit levisivät ympäri maailmaa. Yhdysvaltain merkitys oli tietysti jo sinällään suuri tuolloin vielä maailman suurimpana kasvihuonekaasujen päästäjänä.
Al Gore kommentoi heinäkuussa BBC:lle, että GCC:n toiminnan voi moraalisesti rinnastaa sotarikokseen.
”Minusta se on monella tavalla vakavin toisen maailmansodan jälkeisen ajan rikoksista koko maailmassa. Heidän toimintansa seuraukset ovat lähes käsittämättömiä”, sanoi Gore.
uutiskirje 