1600-luku oli kohtuullisen ikävää aikaa ihmiskunnalle.
Brittein saaret ajautuivat sisällissotiin, joiden seurauksena kuningas Kaarle I menetti ensin kruununsa ja lopulta päänsä. Ranskalainen aatelisto otti Versailles’n keskusvallasta mittaa Fronde-kapinassa. Kiinassa Ming-dynastia luhistui. Keski-Euroopassa 30-vuotinen sota hävitti suuren osan saksankielisistä maista. Intia joutui miltei kokonaan suurmogulien valtaamaksi, ja mogulit kävivät 27 vuotta kestäneen sarjan sotia maratheja vastaan. Suomessa Suurina kuolonvuosina tunnettu nälänhätä tappoi 1690-luvulla jopa kolmanneksen maan väestöstä nälkään ja tauteihin.
300 vuotta myöhemmin brittiläiset historioitsijat Eric Hobsbawm ja Hugh Trevor-Roper niputtivat 1600-luvun mullistukset yhteen ja antoivat vuosisadan suurille ilmiöille yhteisen nimen ”yleinen kriisi”.
”Yleinen kriisi vaatii yleisiä ratkaisuja”
Hobsbawmin ja Trevor-Roperin näkemysten mukaan koko maailmaa, mutta erityisesti Eurooppaa koetelleet levottomuudet olivat osa yhtä ja samaa kriisiä, perinpohjaista murroskohtaa vanhan ja uuden välillä.
Eric Hobsbawm piti taloudellisia tekijöitä ja luokkien välisiä ristiriitoja kriisin juurisyinä. Hobsbawmin mukaan 1600-luku ja sen kriisit olivat tärkeä siirtymävaihe feodalismista kapitalismiin.
Hugh Trevor-Roper taas katsoi yleisen kriisin johtuvan hovin ja paronien vastakkainasettelusta: 1600-luvulla maakuntien aatelisto ajautui törmäyskurssille keskittyvän kuningas- ja virkavallan kanssa. Lopulta hovi pääsi niskan päälle.
Myös uskonpuhdistus, kulkutaudit sekä ”pienenä jääkautena” tunnettu poikkeuksellisen viileä kausi epävakauttivat yhteiskuntia. Erityisesti historiantutkija Geoffrey Parker on korostanut muuttuneen ilmaston merkitystä Euroopan kehitykselle.
Vuosikymmenten pituiset yhteiskunnalliset mullistukset eivät varsinaisesti ole uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa. Rooman valtakunta oli suurimman osan 200-luvusta jatkuvan kriisin tilassa, kun valtakunta hajosi kolmeen osaan.
Kun tulevaisuudessa katsotaan taaksepäin 2000-luvun ensimmäistä vuosisataa, voi hyvinkin olla, että tuolloin puhutaan 21. vuosisadan kriisistä.
Elämän 2000-luvulla voi nähdä jatkuvana kriisien ja epävakauden ketjuna. USA:n sodat Irakissa ja Afganistanissa, 2000-luvun alun talousromahdus, Euroopan velkakriisi, Arabikevään kansannousut, mielenterveyskriisi, siirtolaisuus, COVID-19 -pandemia, Kiinan supervaltapyrkimykset, Venäjän hyökkäys Ukrainaan, energiakriisi ja täydellä voimalla iskevä ilmastokriisi yhdistettynä luontokatoon. Nämä kaikki voidaan myös nähdä osana uutta yleistä kriisiä, joka koskee koko ihmiskuntaa.
Vuonna 1930 italialainen yhteiskuntateoreetikko Antonio Gramsci määritti kriisin tilanteeksi, jossa ”vanha kuolee, mutta uusi ei pääse syntymään.” Siltä todella näyttää tällä hetkellä.
Fossiilisten polttoaineiden tuhlailevalle käytölle perustunut talousjärjestelmä on tullut tiensä päähän, mutta sen korvaava uusi järjestys ei pääse syntymään. Ydinasepelotteeseen ja suurvaltojen kauhun tasapainoon perustuva kansainvälinen politiikka on mennyt rikki, mutta uusia turvallisuusjärjestelyitä ei ole näkyvissä. 1900-luvulla tehdyt rakenteet horjuvat, kun ne eivät kykene vastaamaan 2000-luvun maailman tarpeisiin.
Euroopan yleinen kriisi päättyi 1700-luvun alussa, kun mantereen suurvallat muuttuivat lopullisesti hajautetuista feodaalivaltakunnista kansallisvaltioiksi. Keskusjohtoinen valtio oli vastustuskykyisempi sodille, nälänhädälle ja talouskriiseille. Feodaaliyhteiskunta sai samalla väistyä uuden, tehokkaamman järjestelmän eli kapitalismin tieltä.
On vielä liian aikaista sanoa, miten 21. vuosisadan yleinen kriisi päättyy, ja millaiseen maailmaan siitä tullaan ulos. Yleinen kriisi vaatii kuitenkin yleisiä ratkaisuja.
Kirjoittaja on KU:n politiikan toimittaja.