Keväällä 1898 Suomi oli kuohumistilassa: helmikuun manifesti oli annettu, routavuodet tulossa. Heräävän kansallisen kulttuurin iskusana oli valistus. Ymmärrettiin, että maan pieni sivistyneistö oli liian heikko suojamuuri torjumaan Venäjän painostusta. Taisteluun oli mobilisoitava kansan syvät rivit.
Suomen Kirjailijaliitto täytti yhden vuoden. Werner Söderströmin kustannusliike oli 20-vuotias.
Huhtikuun alussa julkaistiin lehdessä ilmoitus:
William Shakespeare ei ole menettänyt vähääkään ajankohtaisuudestaan; hän on sanonut nyt elettävästä ajasta käytännöllisesti kaiken mitä siitä on relevanttia sanoa.
”Edullinen paikka allekirjoittaneen kustannusliikkeessä tarjotaan tasaantuneelle ja vakavalle miehelle, ylioppilaalle taikka maisterille, joka tuntee kirjallisuutta ja erityisesti suomalaista kirjallisuutta. Edellytetään halua ja taipumusta käytännöllisiin toimiin. – Werner Söderström.”
Ilmoitus sattui erään vähävaraisen nuorukaisen silmiin. Hän oli valmistunut filosofian kandidaatiksi oppiaineinaan estetiikka, filosofia ja historia. Lisäksi hän oli opiskellut kansantaloutta. Hän oli juuri palannut Suomeen Münchenistä, jossa hänen oli keskeytettävä opintonsa rahan puutteen takia.
Nuori mies oli Jalmari Jäntti. Hän oli kaikkea, mitä Söderström halusi ja enemmänkin: tasaantunut ja vakava, hallitsi kielen ja tyylin vivahteita, tunsi ja rakasti kirjallisuutta, erityisesti suomalaista kirjallisuutta, hän oli käytännöllinen talousmies.
Söderström palkkasi Jäntin, ja loppu on suomalaisen kirjankustantamisen merkittävintä historiaa.
Jalmari Jäntin ura WSOY:n palveluksessa kesti yli puoli vuosisataa. Hän näki aikojen, aatteiden ja kirjallisten suuntien vaihtuvan, koki sortovuodet, maailmansodat, sisällissodan, sotakonjunktuurit, keinottelijoitten kulta-ajat, maailmansotien väliset rauhanvuodet, pulat ja lamat, sotakorvaukset, taloudellisen nousun… Vastasiko Jäntti liiketoiminnassaan pelotta ”ajan haasteisiin”? Varmasti, sehän oli yhtiön menestymisen ensimmäinen edellytys.
Muitakin edellytyksiä oli. Muistopuheessaan Jäntin hautajaisissa Martti Haavio (runoilijana P. Mustapää) määritteli hyvän kustantajan:
”Kustantajan on tunnettava läpikotaisin kirjat, jotka hän toimittaa yleisölle; hänen on vastattava niiden tasosta, laadusta ja virheettömyydestä. Hänen on tunnettava yleisö. Hänen on tunnettava tavat, joilla kirja monistetaan, mainostetaan ja jaetaan. Hänen on tunnettava kirjalliset suunnat ja taloudelliset suhdanteet. Hänen on oltava polyhistori, esteetikko, kielimies, finanssimies, teknikko, sosiologi ja psykologi.”
Jalmari Jäntin kuolemasta on tasan 50 vuotta, merkkivuosi siis. Se tuntuu pitkältä ajalta, mutta taiteessa se on pelkkä vilahdus. Kymmeniä, satoja, tuhansiakin vuosia vanhat kirjat elävät yhä kuihtumatonta elämäänsä ja niitä luetaan. William Shakespeare ei ole menettänyt vähääkään ajankohtaisuudestaan; hän on sanonut nyt elettävästä ajasta käytännöllisesti kaiken mitä siitä on relevanttia sanoa.
Haavio siteerasi Jäntin muistopuheessa tuntemattoman kansanmiehen luonnehdintaa Werner Söderströmistä.
”Kukat kuihtuvat, kivipatsaatkin kaatuvat ajan myrskyssä, mutta hänen jalo elämäntyönsä on lakastumaton seppele.”
”Lakastumaton seppele” oli Haavion mielestä myös Jäntin elämäntyö kustannusmaailmassa.
Nyt tuntuu, että se seppele on niin monenlaisten kulkijoitten ja konjunktuurien haistelijoitten jaloissaan polkema, ettei siitä ole jäljellä edes rautalankaa, jonka ympärille laakerinlehdet kiedotaan.
Eeva Joenpellon mielestä (Parnasso 2/1995) kaikkein tärkein asia kirjailijan ja kustantajan suhteessa on rehellisyys. Tämän hän oppi Jalmari Jäntiltä.
”Olen tottunut kustantajan rehellisyyteen siitä hetkestä lähtien, jolloin vein ensimmäisen käsikirjoituksen WSOY:n silloiselle pääjohtajalle, professori Jalmari Jäntille tai päivää myöhemmin, kun hän oli lukenut tekstini.
Hän istutti minut sohvaan ja katsoi totisena:
– Onko teistä kirjailijaksi? Se on yksinäinen ja raskas tie?”
– – – Ymmärsin, että kustantajalla tulee olla vilpitön, vaistomainen taju kirjoista. Ja että tärkeintä ei ole, myydäänkö kirjaa hyvin vaan että se on hyvä”, Joenpelto kirjoittaa.
Kirjailija toivoo edelleenkin kustantajan ymmärtävän ammatin yksinäisyyden ja raskauden. Se on kirjailijan ammatin luonne. Teknologian kehitys tai liike-elämän toimintatapojen vaihtelut eivät perusasiaa muuta. Ymmärrän kyllä, että tätä ei voi tajuta ihminen, joka ei tiedä mitään kirjallisuudesta, ei sen tekemisestä eikä edes sen lukemisesta. Eikä välitäkään tietää. Oikein leveilee sillä, ettei lukeminen tosiaankaan kuulu harrastuksiin. Vaikka ei uskoisi, tällaisia kummajaisia nykyisin kustannusmaailmassa todellakin tapaa.
On mahdoton ajatus, että koko toiminnan substanssista piittaamattomien ihmisten pesiytyminen kaunokirjallisuuden kustantamisen avainpaikoille voi olla muuta kuin tuhon tie. Moni muukin kuin Jalmari Jäntti kääntyilee haudassaan.
Menneisyyteen katsominen on tietysti hyödytöntä nostalgiaa, joka ei sovi modernin bisneksen pikavoittoideologiaan. Se on kuitenkin ainoa suunta, johon näemme. Tulevaisuuteen menemme selkä edellä, ainoina maamerkkeinämme se, mitä on tapahtunut. Mitä me olemme ikinä osanneet ennustaa edes 10 vuoden päähän? Emme mitään, emme maailmansotia, emme teknologian kehitystä, talouslamoja, sosialismia tai sen romahdusta, ympäristökatastrofia…
Ja suomalaisessa kirjallisuudessa pysyäkseni, ikinä ei ole osattu ennustaa edes suurimpia menestyksiä: Mika Waltaria, Väinö Linnaa, Kalle Päätaloa, Laila Hirvisaarta, Arto Paasilinnaa, Kaari Utriota, Kari Hotakaista, Jari Tervoa, Ilkka Remestä, Sofi Oksasta… Jokainen on noussut huipulle ennalta arvaamatta. Eikä yksikään siksi, että olisi määrätietoisesti rakentanut itsestään myyvän brändin. Menestys on tullut siitä, mitä kirjailija on kirjoittanut.
”Hyviä kirjoja tekevät ihmiset, jotka eivät pelkää”, kirjoittaa Eeva Joenpelto. Tämä totuus koskee sekä kirjailijaa että kustantajaa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.