Viimeisimmät Helsingin Sanomien ja Yleisradion gallupit kertovat perussuomalaisten nousseen Suomen selvästi suosituimmaksi puolueeksi. Ero toiseksi suosituimpaan puolueeseen kokoomukseen on jo 5–6 prosenttiyksikköä.
Perussuomalaisten ylivoimainen kärkipaikka ei ole yllättävä, vaan osa globaalia kehitystä. Nykyisten perussuomalaisten ohjelmassa ja poliittisessa tyylissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Jair Bolsonaron ja Donald Trumpin ympärille rakentuneissa koalitioissa Brasiliassa ja Yhdysvalloissa. Kyse on oikeistopuolueiden ja laajemmin ottaen porvarillisten yhteiskunnallisten voimien uudelleensijoittumisesta talouskriisien jälkeisellä aikakaudella.
Ennen talouskriisejä oikeiston johtavat puolueet olivat useissa maissa yrittäneet tempoa itsensä irti eltaantuneelta tuoksahtaneesta kypärä ja liperi -linjasta. 2000-luvun alkupuolen oikeistojohtajat olivat monesti David Cameronin tai Jyrki Kataisen kaltaisia edistysmielisinä ja suvaitsevaisina profiloituneita talousliberaaleja. Kriisien jälkeen luottamus teknokraattiseen talousliberalismiin romahti, mutta oikeisto onnistui kansalliskonservatismin kautta mukautumaan nopeasti uuteen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.
Uusia kansalliskonservatiivisia liikkeitä yhdistää melko perinteinen oikeistolainen talouspolitiikka, jossa halutaan yrittäjiä kismittävät verot, sääntely sekä työvoimakustannukset alas ja sosiaalipummit kuriin.
Toinen näiden voimien keskeinen osatekijä rakentuu aggressiivisen ja konfliktihakuisen kulttuurisodan varaan. Äänestäjille kerrotaan tarinaa tavallisesta kansasta vieraantuneesta globalistisesta ja ylimielisestä eliitistä.
Kansalliskonservatiivisen agendan eri osat houkuttelevat erilaisia äänestäjäryhmiä. Elinkeinoelämän johtonimet ovat linnoittautuneet vahvasti Bolsonaron ja Trumpin talouspolitiikan taakse, ja onhan perussuomalaisetkin erittäin suosittu yrittäjien keskuudessa.
Tavallisen duunarimiehen elämäntapaa puolustamalla ja suvaitsevaistoa kurmoottamalla kansalliskonservatiivit taas haluavat vedota työntekijäammateissa toimivaan väestöön, jonka koulutustausta ja kulttuuriset arvot eroavat suurten kaupunkien keskiluokasta.
Yleensä kirjavien koalitioiden varaan rakentuneet puolueet kärsivät sisäisestä hajanaisuudesta. Kansalliskonservatiivien kohdalla näin kuitenkaan ei ole käynyt, koska niiden ympärille rakentuneen koalition eri osat haluavat aivan eri asioita.
Feministisen joulupukin ja kasvisruoan uhasta huolestuneita ei ensisijaisesti kiinnosta veronkierto eikä monia liikemiehiä haittaa, vaikka maahanmuutolla selitettäisiin kaikki postilakosta alkuräjähdykseen – kunhan verot vain laskevat tarpeeksi.
Kansalliskonservatiiviset puolueet ovat osoittautuneet vahvoiksi, mutta voittamattomia ne eivät ole.
Edellisellä hallituskaudella perussuomalaisten kannatus tuhoutui, kun poliittinen konflikti eskaloitui työelämän heikennysten ja arjen toimeentuloon liittyvien kysymysten ympärillä. Systemaattinen keskittyminen näihin teemoihin lieneekin paras vastalääke kansalliskonservatismiin.
Kirjoittaja on tutkijana Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.