Tuoreessa Eurobarometrissä suomalaiset erottuivat joukosta, kun kysyttiin EU:n tulevaisuuden haasteista. Tutkimuksessa suomalaiset olivat ainoita EU-jäsenmaiden kansalaisia, joiden mielestä EU:n suurin haaste on EU-maiden julkinen velka. Muissa maissa huolenaiheet olivat tyystin toiset. Velkakellopelko on isketty meihin ilmeisen tehokkaasti, BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti, tutkija Jussi Ahokas.
Suomalaiset tosiaan nostivat barometrissa EU-maiden julkisen velan määrän kaikkein suurimmaksi uhaksi Euroopan unionille. Tai tämä uhka sai eniten mainintoja suomalaisten vastauksissa. Muissa maissa kärkeen huolien joukossa nousivat yhteiskunnallinen eriarvoisuus, maahanmuutto, työttömyys sekä ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos.
Esimerkiksi usein Suomeen verrattavissa maissa Ruotsissa, Alankomaissa, Tanskassa, Saksassa ja Itävallassa viimeksi mainittu keräsi eniten mainintoja. Suomi todella eroaa tässä mielenkiintoisella tavalla muista EU-maista.
”On vaikea nähdä esimerkiksi Suomen ajautuvan julkisen talouden rahoituskriisiin.”
Kieltämättä ensimmäisenä tulee mieleen, että tätä voisi selittää julkisen velan iso rooli suomalaisessa poliittisessa keskustelussa tai julkisessa keskustelussa laajemminkin. Ei varmaan ole viikkoakaan, ettei julkisen velan vaaroista jossain keskustelunavauksessa puhuttaisi.
Kun tässä barometrissa kysyttiin nimenomaan EU-maiden velasta yleisesti, tulee mieleen myös suomalaisten jokseenkin nuiva suhtautuminen eteläisiin euromaihin eurokriisin aikana. Päädyttiinpä silloin vaatimaan Kreikaltakin erityisiä vakuuksia hätälainan myöntämisen ehtona.
Ja aika usein saa nytkin lukea talousuutisia siitä, kuinka Italia on ihan kohta ajautumassa velkakurimukseen sekä yleisempiä kommentteja siitä, ettei Etelä-Euroopassa osata hoitaa taloutta – julkista taloutta tai kansantaloutta. Kun EU:n yhteistä elvytyspakettia vuosina 2020 ja 2021 sorvattiin, aika monta ”taas piikki auki” -kommenttia tuli vastaan. Sanotaan nyt vielä sekin, että ”Kreikan tietä” pidetään Suomessa jonkinlaisena yleisenä huonon taloudenhoidon kuvauksena.
Edellisistä tekijöistä selitys tulokselle nähdäkseni voisi rakentua. Velkakello tikittää suomalaisten korvien välissä. Ehkäpä 1990-luvun lama on sen sinne asettanut raksuttamaan, vaikka todellisuudessahan silloinkaan ei julkisen velan takia ajauduttu kriisiin, vaan yleisen ulkomaille tapahtuneen velkaantumisen. Se oli maksutasekriisi, ei julkisen velan kriisi.
Olemme tätä käsitelleet aiemminkin paljon KU:ssa, mutta kuinka huolissaan julkisesta velkaantumisesta pitää olla?
Olen varmaan joka kerta sanonut, ettei kovinkaan huolissaan. Mutta viesti ei ole mitä ilmeisemmin mennyt perille. Kerrataan vielä.
Suomen julkisen sektorin nettovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen (BKT) on EU-maista pienin – oikeammin meillä on nettovarallisuutta. Julkisen talouden bruttovelka suhteessa BKT:hen on keskimääräisellä tasolla, suurin piirtein Saksan tasolla.
Koronakriisin tässä vaiheessa näyttää siltä, että julkisen velan BKT-suhde on tasaantunut 70 prosentin alapuolelle. Esimerkiksi ikääntymisestä seuraavat paineet julkisen velan määrän kasvulle tulevina vuosikymmeninä eivät eroa muista euroalueen maista, Suomen suhteellinen asema saattaa tämän vuoksi jopa parantua hieman. Jo näistä syistä liikaan huoleen ei ole aihetta.
Lisäksi näyttää siltä, että Euroopan unioni on yhteisönä sitoutunut nyt siihen, ettei julkisesta velasta tehdä rahoituksellista ongelmaa yhdellekään jäsenmaalle, kuten tehtiin vielä eurokriisin aikana erityisesti Kreikalle. Jos Euroopan keskuspankki pitää jatkossakin likviditeetin euroalueella virtaamassa ja valtion velkakirjojen korot alhaalla taaten näin euron säilymisen, julkisen velan kasautumisesta ei tule EU-maille ongelmaa.
Kun talouspolitiikassa säilytetään kuitenkin maltti, kunnioitetaan tuotantokapasiteetin rajoja ja huolehditaan vaihtotaseen tasapainosta, on vaikea nähdä esimerkiksi Suomen ajautuvan julkisen talouden rahoituskriisiin.
Useimmissa jäsenmaissa eniten huolta herätti yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Suomessa viitataan usein Gini-käyrään ja todetaan, että meillä tuloerot eivät ole kasvaneet, joten suurta eriarvoisuuttakaan ei ole. Vai onko tämä liian tiukka tulkinta?
Se kuvio vaakasuorasta Gini-käyrästä 1990-luvun lopun jälkeen tosiaan läimäistään keskusteluun nykyään aina, kun joku mainitsee sanan ”tuloerot”. Sitten siihen vastataan, että aikaisempien vuosikymmenien erittäin tasaisesta tulonjaosta tultiin juuri 1990-luvulla vauhdilla poispäin, ja Gini-kerroin nousi jyrkästi.
Lisäksi kerrotaan, että varallisuuserot ovat tuonkin jälkeen jatkaneet kasvuaan. Sitten väitellään siitä, kuvaavatko edelliset tilastot yhteiskunnan eriarvoisuutta vai eivät ja jos kuvaavat, onko se mahdollisesti lisääntynyt vai vähentynyt viime aikoina. Sitten keskustelu hiipuu alkaakseen taas kotvan kuluttua uudestaan alusta.
Vaikka keskustelu eriarvoisuudesta on jatkuvaa Suomessa, silti näyttää siltä, että suomalaiset eivät hahmota eriarvoisuutta EU:n tasolla sellaisena ongelmana kuin millaisena se monessa muussa jäsenmaassa nähdään. Kun ihmisiltä kysyttiin EU:n haasteista, sosiaalinen eriarvoisuus nousi kärkisijalle useammassa maassa kuin mikään muu haaste. Ilmeisesti esimerkiksi Portugalissa, Liettuassa, Latviassa, Belgiassa ja Ranskassa nähdään niin, että juuri sosiaalisista eroista voi lähteä käyntiin vakaviakin kehityskulkuja, joihin EU:nkin pitäisi pystyä puuttumaan.
Se, että Suomessa on moniin muihin EU-jäsenmaihin verrattuna kattavampi ja tasaavampi sosiaaliturvajärjestelmä, voi vaikuttaa siihen, ettei kysymys sosiaalisesta eriarvoisuudesta laajemmassa EU-kontekstissa tule mieleen. Mutta maantieteellisesti aika lähellä meitä, Baltiassa, kysymys onkin jo erittäin keskeinen yhteiskunnallisesti.